– Friedrich Fröbelin (1782–1870) uraauurtavien ajatusten jäljillä
Kilpipiilea (Pilea peperomioides) on hauskan näköinen ja helppo huonekasvi, joka nousi jokin vuosi sitten oikein hittikasviksi. Kasvi tekee puisen rungon, josta kasvaa pitkän lehtihangan päässä olevat pyöreät, nahkeat, syvänvihreät lehdet, kuin kilvet. Itse kuvailen usein kasvia sanalla ”ilotulitus” – se vastaa melko hyvin sen ulkonäköä.
Kilpipiilea on kova lisääntymään. Jaoin tässä juuri tuttavilleni emokasvin juurelle putkahtaneita poikasia, ja siinä yhteydessä aloin miettiä kasvimaailman yhtäläisyyksiä ihmislasten kasvatukseen. Lueskelin jokin aika sitten kasvatusalan pioneerista, noin 200 vuotta sitten eläneestä Friedrich Fröbelistä. Tämä saksalainen herra loi sanan lastentarha, Kindergarten, jota edelleen käytetään lukuisissa maissa. Suomessa se on tosin nykyään korvattu kliinisemmällä päiväkoti-sanalla.
Mielikuva ”ihmistaimien tarhasta” on viehättävä. Fröbel vertasi lasta kasviin, jonka pitäisi saada kasvaa hyvässä maaperässä, auringon lämmön ja ravitsevan sateen vuorottelussa, taitavan puutarhurin hoidossa. Tukea tarvitaan, kun versot ovat vielä hennot. Itseäni kiehtoo ajatus, että kasvin kasvu tapahtuu samanaikaisesti kahteen eri suuntaan – juuret maan alle ja latva ylös kohti taivasta. Alussa juurten vahvistuminen on oleellista, mutta juuretkaan eivät elä, ellei kasvin maanpäällinen osa saa riittävästi valoa. Siksi kasvi pyrkii aina kohti valoa. Eikö ihmistaimikin?
Fröbel perusti ensimmäisen lastentarhansa vuonna 1840. Hän kohtasi aikalaisiltaan moneen otteeseen vastustusta ja epäilyä mm. siksi, ettei kannattanut ruumiillista kuritusta, ulkoapänttäämistä tai jumalanpelkoa – asioita, jotka kuuluivat vankasti ajan luterilaiseen kasvatuskulttuuriin.
Fröbel oli uranuurtaja, jota ajoi luontainen pedagoginen lahjakkuus ja voimakas visio hyvyyden voitosta, ja hän uurasti määrätietoisesti lasten kunnioittavan kohtelemisen ja rakkaudellisen kasvattamisen puolesta. Taustalla vaikutti oma lapsuus. Fröbelin äiti kuoli hänen ollessa vasta 10-kuinen, ja sen jälkeen isä ja tämän uusi vaimo tarjosivat hänelle varsin karun ja epäkunnioittavan kasvuympäristön. Fröbel puhuikin koko elämänsä äidinrakkauden tärkeydestä lapselle.
Hän painotti myös koko perheen inhimillistä vuorovaikutusta, jonka myötä lapsi saa tärkeän ensi kokemuksen yhteenkuuluvuudesta. Fröbel ymmärsi, että molemmat osapuolet, sekä kasvattaja että kasvatettava, vaikuttavat toisiinsa. Ajatus oli hänen aikanaan täysin mullistava. Lapsi nähtiin yleensä objektina, jota vanhemmat ja muut aikuiset ohjasivat mieleisekseen. Tämä ei taida olla kovin kaukana nykyajankaan ajattelusta.
Fröbel ymmärsi myös lapselle ominaisen herkkyyden ja alttiuden aistia vuorovaikutuksen hienovireiset sävyt. Hän kirjoitti: ”Lapsi vaistoaa herkästi, onko se, mitä kasvattaja, opettaja tai isä sanoo tai vaatii tämän mielivaltaisesti keksimää vai välittääkö hän jotakin yleistä ja välttämätöntä. Lapsi tai kasvatettava tai oppilas erehtyy siinä harvoin.” (Helenius, s. 70)
Fröbelin ajatusmaailma nojasi vahvasti luonnontieteisiin, joita hän oli monipuolisesti opiskellut yliopistossa. Ihmiskieli kiinnosti häntä myös, ja hän opiskeli useita klassisia kieliä kuten hepreaa, arabiaa ja kreikkaa. Fröbel korosti kasvatusfilosofiassaan myös uskoa ja jumalallista rakkautta, mutta ei dogmaattisesti vaan paikoin jopa panteistisin piirtein. Hän uskoi, että jumala on kaikessa elollisessa. Hänen mukaansa ihminen on erottamaton osa luontoa ja ihmisellä on määrätty tehtävä, johon tulee pyrkiä sopusoinnussa luonnon kanssa.
Fröbel viljeli ahkerasti käsitettä elämänyhteys, joka viittaa suureen kokonaisuuteen, kaiken ykseyteen, ja yhdistää ihmisen sekä jumalaan että luontoon. Fröbelin mukaan kasvatuksen tärkein päämäärä on saattaa lapsi ymmärtämään elämänyhteys ja elämään siinä. Silloin täyttyy ihmisenä olemisen velvollisuus ja aukeaa mahdollisuus hyvän toteutumiseen. Kuulen elämän velvoittavassa luonteessa ja hyväntekemisessä samaa, mitä Viktor Frankl hakee vastuunkorostamisella.
Sattumoisin olin juuri lukenut Fröbelin ajatuksia, kun logoterapian opinnoissa oli käsillä kasvatusteema. Fröbel vertaa ihmisen kasvua siemeneen, josta kehittyy kasvi. Minuun iski kuin metrihalko Fröbelin lause: ”- – hän [ihminen] on aikuisena sama ihminen kuin lapsena, hän on vain kehittynyt kuten kasvi” (Salminen, s. 42). Ajatuksen mukaan lapsi säilyy ihmisessä aina.
Paljon puhutaan ”sisäisestä lapsesta”, mutten ollut koskaan ennen todella ymmärtänyt, että minä itsekin olen edelleen se sama ihminen, joka olin lapsena. Olin hassusti ajatellut, että minä lapsena on joku etäinen, minusta erillinen olento. Tajusin että tässä kehossa, tässä ihossa, olen se sama ihminen, jota lapsena kosketettiin, pidettiin sylissä, ruokittiin, pestiin, puhuteltiin, ihailtiin – tai sitten ei. Jos hipaistiin poskea, se on tismalleen sama poski, joka minulla edelleen on. Jos pidettiin kädestä, se on tämä sama käsi, vain vähän isommaksi kasvanut. Ei ole merkityksetöntä, miten lasta pidellään ja miten hänelle puhutaan – se kulkee mukana aikuisuuteen.
Palataan kilpipiileaan ja sen poikasiin. Puutarha-alalla on termi ”kasvustressi”, jota aiheutetaan joskus kasville tarkoituksella. Se tarkoittaa toimenpiteitä, jotka rajoittavat kasvin elinmahdollisuuksia, eli esimerkiksi kastelun vähentämistä, jolloin kasvin ravinteiden saanti vaikeutuu, ja juuriston rajoittamista pitämällä kasvi liian pienessä ruukussa. Ahdas elintila ja niukka ravinto laukaisevat kasvin täyttämään äkkiä tärkeimmän tehtävänsä evoluutiossa: se alkaa lisääntyä.
Kun ruukku puristaa päätä (juurethan ovat kasvin aivot, kuten jo antiikin ajattelijat totesivat) ja kasvia ahdistaa, kappas: Se alkaa kukkia. Miksi kasvi kukkii? Kauneuden vuoksi – takuulla! – mutta kukan perimmäinen tehtävä on kuitenkin tuottaa siemeniä eli jatkaa elämää eteenpäin. Kasvit voivat lisääntyä myös suvuttomasti juuriston kautta – kilpipiilea on tästä hyvä esimerkki.
Eikö ihmisessäkin synny jotakin uutta, kun hän joutuu syystä tai toisesta ahtaalle? Eikö juuri silloin ole mahdollisuus – ellei pakkokin – kasvaa?
Ihmistaimi tarvitsee ehdotonta rakkautta, herkeämätöntä hoivaa ja helliä käsiä, mutta kun taimivaihe on ohi ja juuret vahvistuneet, ei ehkä kannata heti tarjota kaikkein tilavinta ruukkua. Pieni kasvustressi voi saada meidät ihmisetkin kukoistamaan. Silloin syntyy jotakin uutta.
Sanna Niemi
hortonomi ja logoterapian syventävien opintojen opiskelija
Lähteet:
Aili Helenius, Kasvatuksen kulmakiviä – Henkilökuvia neljältä vuosisadalta, 2021.
Hannele ja Jukka Salminen, Lastentarhatoiminta – osa lapsuuden historiaa. Friedrich Fröbelin lastentarha-aate ja sen leviäminen Suomeen, 1986.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Fikkari-lehdessä 2/2025