Katoavaisuus herättää ihmisessä perustavanlaatuisia ajatuksia. Mitä järkeä on missään, kun kuitenkin kuolen? Kannattaako aloittaa mitään, kun voin kuolla vaikka huomenna? Eksistentiaalifilosofian mukaan tärkeintä onkin sen vuoksi nykyhetki. Eilinen on mennyt, huomista ei vielä ole, joten on vain tämä hetki. Tästä tulee tunnettu sanonta: Carpe diem. Tartu hetkeen. Tämä on hyvin suosittu ja yleinen ajatus nykypsykologian ja henkisen hyvinvoinnin parissa. Nykyaikana ajatuksen merkittävin kirjallinen ulostulo lienee Eckhart Tollen kirja Läsnäolon voima, klassikko, jota uusi sukupolvikin lukee edelleen: 24-vuotias räppäri Sexmane eli Max Sene mainitsi YLEn Puoli Seitsemän -ohjelmassa (19.11.2024) teoksen olevan hänen ”uusi raamattunsa”, jota hän hitaasti lukee aina uudelleen.
Mutta miksi Viktor Frankl sitten korostaa niin paljon menneisyyden merkitystä? Hän sanoo, että menneisyys on ”varminta mitä meillä on”. Mitä ihmettä? Ja etenkin, kun logoterapia on tulevaisuusorientoitunut eikä möyhi menneitä, kuten psykoterapia. Miksi Frankl ei painota nykyhetkeä, jolla tuntuisi olevan perusteltu syy olla kaiken olemisen perusta?
Frankl vertaa ajankulua tiimalasiin, jossa hiekka valuu yläosasta kapean keskikohdan läpi alaosaan. Nykyhetki on tuo kapea keskikohta. Kaikki mikä menee sen läpi, ei enää koskaan palaa eikä tehtyä saa tekemättömäksi. Valinnanvapaus on keskeisimpiä logoterapian teemoja, ja luulen, että juuri tästä syystä menneisyys on Franklille niin tärkeä: Menneisyydessä ei enää ole vapautta eikä mahdollisuutta valita.
Tiimalasin kapea keskikohta, seula, palautuu logoterapian perimmäiseen ajatukseen ihmisen vastuusta. On äärimmäisen tärkeää, mitä päästämme läpi, minkä sallimme siirtyä menneisyyteen, ns. sinetöityä sinne. On totta, että arkinen elämä on katoavaista – asiat, ihmiset, ajatukset – mutta paradoksaalisesti samaan aikaan kaikki on ikuista: Se mitä ajattelemme ja teemme siirtyy joka hetki tiimalasin kapeasta kohdasta menneisyyden puolelle. Tämä tapahtuu itsestään – ikuisuus pitää huolen itsestään. ”Mutta meidän täytyy ottaa vastuu siitä,mitä olemme itse tehneet, minkä olemme valinneet osaksi menneisyyttä, minkä olemme valinneet iäisyyteen!” (Frankl, Elämäntarkoitusta etsimässä, s. 110.)
On paradoksaalista, että kun vaikutamme valinnoillamme menneeseen, vaikutamme samalla myös tulevaisuuteen. Vaikutamme siihen, kuinka paljon vapautta petaamme itsellemme tulevaisuuteen. Jokainen valinta joko lisää tai vähentää, kaventaa tai supistaa, valinnan mahdollisuuksiamme tulevaisuudessa. Näin ollen voisi sanoa, että meillä on joka hetki valinnan vapaus vaikuttaa ”tulevaan menneisyyteemme, joka säilyy ikuisesti”.
Vaikka painopiste Franklinilla näyttää olevan siis yhtä lailla menneisyydessä kuin tulevaisuudessa, lopulta fokus palautuu lopulta kuitenkin nykyhetkeen, koska siinä tapahtuu konkreettinen teko tai ajatus. Teon vaikutus heijastuu samaan aikaan sekä tulevaan että menneeseen. ”Ihmisen vastuullisuus siis perustuu ’toimeliaisuuteen tulevaisuutta varten’, tulevaisuuden mahdollisuuksista tehtyihin valintoihin sekä – – näiden mahdollisuuksien muuntamiseen todellisuudeksi pelastamalla ne menneisyyteen.” (Frankl, Elämäntarkoitusta etsimässä, s. 111.) Frankl sanoo, että nykyhetki on iäisyyden rajamaasto. Elämme joka hetki tässä epätasaisessa maastossa, kuin rajavartijoina, ja teoillamme on vaikutusta rajan kummallekin puolelle. Se on tarkkaa ja vastuullista puuhaa!
Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatuskuvio ja haastaa kutkuttavasti käsityskykyä. Se on mielestäni myös mullistava – ja aktivoiva – ajatus, sillä yleensä katsotaan, ettei menneisyyteen voi vaikuttaa. Franklin mukaan voi. Hän kutsuu tätä ”menneisyyden optimismiksi”, kun eksistentiaalifilosofit tuskailevat ”nykyhetken pessimismin” kanssa. Nykyhetken tai hetkessä elämisen ylikorostaminen tuo nimittäin joskus mukanaan sen, että pitäisi elää kuin viimeistä päivää. ”Kaikki mulle nyt heti.” Tämä voi olla haitallista eikä useinkaan johda mihinkään eettisesti tai ekologisesti kestävään. Ajattelen, että sen sijaan että elettäisiin kuin viimeistä päivää, meidän olisi syytä elää kuin loppuelämämme ensimmäistä päivää. Kaikki olisi silloin juuri niin ihmeellistä kuin oikeasti onkin – värit, tuoksut, maut, tunteet, tunnelmat, kohtaamiset – emme vain yleensä huomaa sitä. Tästä voisi nousta uudenlaista kunnioitusta, iloa ja ihmetystä elämää kohtaan: toisia ihmisiä, eläimiä, kasveja, ilmakehää ja maaperää kohtaan. Miten ihmeellistä elämä todella on!
Frankl sai minut pohtimaan menneisyyden merkitystä täysin uudella tavalla. Se mikä on mennyttä, ei olekaan ”kuollutta”. Frankl nostaa esiin kiehtovan ajatuksen, johon olin törmännyt aiemminkin: myös poissaolo on tietynlaista olemista. Frankl puhuu muistoista ja sanoo, että asiat ovat olemassa, vaikka niitä ei muista ja vaikka ei ole enää ketään, joka muistaa. Poissaolosta omanlaisena olemisen muotona on kirjoittanut mm. kirjailija-psykiatri Joel Haahtela Totuuden kaipuu –trilogiassaan, johon kuuluvat pienoisromaanit Adèlen kysymys, Hengittämisen taito ja Jaakobin portaat. Samoin Eeva Kilpi, yksi lempirunoilijoistani, on kirjoittanut aiheesta (Eeva Kilpi: Viimeisiä runoja vuosilta 1996–2000):
Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen,
että te puututte.
Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla – -.
Frankl sanoo, että ihminen tulee omaksi itsekseen vasta kuoleman hetkellä. Koko elämänsä hän kasvaa omaksi itsekseen, eikä kukaan tiedä mitä hänestä vielä tulee, ja hänen roolinsa ja panoksensa käy toteen vasta kun hänen elämänsä loppuu. Tähän viittaa Franklin mukaan myös kielitieteen menneen olomuodon termi perfekti, ”täydellinen”, jolla ilmaistaan päättynyttä tekemistä tai olemista. Näin ollen ihminen on itse itsensä myötäluoja, täyteenpanija – syntyy vasta kuoltuaan. Hän on kaiken kokemansa ja antamansa kokonaisuus. Ja oleellisinta käsittääkseni on se, mitä ihminen jättää tähän maailmaan. Jääkö hänestä ns. plussaa vai miinusta. Kerryttääkö hän olemassaoloon pienen pisteen verran valoa vai pimeyttä. Tämä on pohjimmiltaan hyvin ihmiskunnallinen, kosminenkin ajatus.
Franklin itseksi syntymisen ajatuksessa kiehtoo sen syklinen kuvio: syntymän ja kuoleman lomittuminen. Ne eivät ole erillään. Runoilija Mirkka Rekola, mielestäni ehkä merkittävin suomalainen runoilija omana elinaikanani, on sanonut YLE:n haastattelussa (YLE Areena, Piritta Maavuoren haastattelu 3.10.2020) letkeän syvälliseen tyyliinsä – voin miltei nähdä tupakan suupielessä – että ”on havaittavissa vissi ero ihmisissä, jotka ajattelevat käsiteparilla syntymä ja kuolema, ja niissä, jotka ajattelevat käsiteparilla elämä ja kuolema.” Olen samaa mieltä. Arkikielessä puhutaan usein, että jokin on ”elämän ja kuoleman kysymys”. Mutta jos elämä on kuoleman vastakohta, minne syntymä silloin sijoittuu? Loppuuko elämä kuolemaan, ja jos loppuu, niin kenenelämä tai mikä elämä? Mitä elämällä tarkoitetaan? Onko miljardeja elämiä – tai rutkasti enemmänkin, kun huomioimme kaikki maapallon lajit – ja yhtä monta kuolemaa, vai onko miljardeja syntymiä ja tasan yhtä monta kuolemaa? Itse taipuisin ajattelemaan, tällä hetkellä, että elämä on ja sen sisällä ”vain” tapahtuu syntymiä ja kuolemia.
Mikään täällä ei ole pysyvää. Luonnossa kaikki perustuu paitsi energian virtaan myös aineen kiertokulkuun. Tässä prosessissa hajottajat ovat avainroolissa. Hatunnosto heille! Jos näitä näkymättömiä, mikroskooppisen pieniä sieniä ja bakteereita ei olisi, jos mikään ei lahoaisi, mätänisi tai maatuisi, koko maailma olisi jo aika päivää sitten hukkunut omaan – sanonko mihin – siis omiin jäännöksiinsä.
Ja koska ihminen on osa luontoa, myös ihmisen elämä on rajallinen. Karu totuushan biologisesti ajatellen on se, että ihminen alkaa tehdä kuolemaa jo heti alkumetreillä. Lajin kehitys ja koko olemassaolo perustuu erilaistumiseen, jolloin tietyt solut ja siten tietyt toiminnot eliminoituvat. Tiettyjen solujen kuolema johtaa mm. siihen, että meille ihmisille ei kehitykään räpylöitä vaan jalkaterät, ei siipiä vaan käsivarret, ja että sairautta aiheuttavia bakteereja ja ”saastuneita” soluja kuolee – ja kiitos siitä!
Päinvastainen skenaario olisi kuolemattomuus. Sen rajuin – ja harmittavan tavallinen – ilmentymä ovat syöpäsolut: nämä solut vain kasvavat kasvamistaan hallitsemattomasti. Niiltä puuttuu kuolemisen koodi, ja lopulta ne vievät elintilan muilta elimistön toiminnoilta ja johtavat koko eliön kuolemaan. Biologian näkökulmasta kuolevaisuuteen on kirjoittanut kiehtovasti mm. Tiina Raevaara, kirjailija-biologi, teoksessaanIkuisen elämän lyhyt historia – Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024).
Ajallisuudessa minua puhuttelee edellä kuvattu biologinen elämän rajallisuus, mutta samaan aikaan tunnen vetoa ajatteluun, että ”aika” on vain ihmisen luoma käsite. Se lienee todellakin sitä, koska jo pelkästään se, että puhutaankin ”kestosta”, on heti relevantimpaa. Esimerkiksi vuorokausi on 24 tuntia ja sikäli mittavissa oleva aika, mutta mikä sen kesto on kullekin, miltä se tuntuu, mitä siihen mahtuu, on täysin yksilöllinen ja siten vaihteleva. Vuorokausi saattaa vilahtaa ohi yhdeltä jos toiseltakin, mutta kolmannelle se onkin kuin ikuisuus. Jälkimmäisen voi kokea esimerkiksi huolettomissa lapsuuden päivissä, kun maailma on auki ja ajalla ei sinänsä ole merkitystä, mutta myös tuskan tai kivun ajanjaksoissa missä tahansa ikävaiheessa. ”Nähdään huomenna!” voi merkitä eri tilanteessa aivan päinvastaista, joko ”Voi ei (niin pian)!” tai Voi ei (niin pitkän ajan päästä)!”.
Frankl peilaa eksistentiaalifilosofiaa kvietismia vasten. ”Kvietismin mukaan aika on kuviteltua, ja mennyt, nykyhetki sekä tulevaisuus ovat pelkää tietoisuudessamme olevaa harhaa. Kaikki on olemassa samanaikaisesti. Tapahtumat eivät seuraa toisiaan aikajärjestyksessä.” (Frankl, Elämäntarkoitusta etsimässä, s. 103.) Franklin mukaan tästä seuraa kohtalonusko ja epäusko ihmisen vaikuttamismahdollisuuksiin, koska kaikki ”jo on”. En tunne kvietismia tarkemmin, mutta en usko, että mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat harhaa, kuten kvietismissa ajatellaan. Sen sijaan olen valmis uskomaan, että nämä kaikki voivat olla olemassa samanaikaisesti. En kuitenkaan ajattele, että ne olisivat staattisia, muuttumattomia, jotenkin ennalta määrättyjä.
Ajattelen, että aika ei missään tapauksessa ole lineaarista. Se on ehkä jollain lailla spiraalista, eli samaan aikaan sekä syklistä, kerrostunutta ja lomittunutta, ja saattaa siis olla, että kaikki aika on läsnä samanaikaisesti. Mielestäni tietyt alitajunnan tasotkin kielivät tästä: esim. unet tai intuitio yhdistävät joskus eri ajat, menneen ja tulevan, ja silloin tällöin ihminen saa siis pienen välähdyksen sellaisesta ajasta, jota hänen ei arkijärjellä pitäisi pystyä kokemaan. En ole myöskään ollenkaan varma, ovatko nämä mainitut alitajunnan toiminnot sittenkään psyykkisen vai henkisen ilmentymiä – vai fuusio molemmista.
Japanin kielessä on ihastuttavia sanoja käsitteille ja ilmiöille, joita ei oikeastaan voi pukea sanoiksi. Yksi niistä on komorebi. Sillä viitataan hetkeen, jolloin ”auringonvalo siivilöityy puun latvan läpi” ja luo valon ja varjon välkettä. Jotakin sen tapaista lienee katoavaisuus.
Sanna Niemi
Logoterapian perusopintojen opiskelija
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.