Suomen Luonto -lehdessä 1/2026 alkoi uusi kirjailijaesseiden sarja. Sarjan aloitti kirjailija Joel Haahtela (s. 1972), joka on myös psykiatri. Hän kirjoitti hupenevasta luonnonvarasta: pimeydestä. Ihminen on todella nähnyt vaivaa peitotakseen pimeyden. Tulenliekki, kaasuvalo, sähkölamppu, neon, led… voittokulku kohti valaisemista on ollut kiivastahtinen. Suomalaisen onnistuu vielä melko vaivattomasti päästä pois keinovalosta, mutta maailmanlaajuisesti valosaaste on monin paikoin todellinen ongelma.
Valon ja pimeyden vaihtelu on luonnossa tarkoituksenmukaista, ja ihmisen kajoaminen siihen sekoittaa monta asiaa, kuten hormonituotannon. Eläimillä tiedetään haittoja mm. lisääntymisessä ja meillä ihmisilläkin esim. melatoniin tuotannossa. Melatoniinia saa nykyisin ostaa ruokakaupasta. Sitä sitten syödäänkin kuin leipää, kun uni ei illalla tule. Toisaalta taas aamulla väsyttää niin vietävästi. Silloin paistatellaan pöydällä helottavan kirkasvalolampun ääressä. Joka asiaan löytyy ratkaisu joko lääkkeellä tai sähkölaitteella.
Pimeyttä on myös toisenlaista – mielen sisällä. Samaan aikaan Joel Haahtelan luontoartikkelin kanssa olin lukemassa Katri Viitaniemen teosta Kirkas ja hiljainen, vuonna 2025 ilmestynyttä elämäkertaa runoilija Helvi Juvosesta (1919–1959). Helvi Juvonen oli merkittävimpiä runoilijoita, joka vei suomalaista modernismia uuteen suuntaan. Hän kuoli vain 39-vuotiaana ja vietti lyhyen elämänsä aikana monia jaksoja mielisairaalassa. Hän sairasti sen ajan tulkinnan mukaan skitsofreniaa. Sama sairaus oli myös kahdella hänen sisaruksellaan. Helvi Juvonen oli myös homoseksuaali, mikä hänen elinaikanaan – ja vielä 1970- ja 80-luvuille asti – oli paitsi sairaus myös rikos.
Yhteiskunnan puitteissa Helvi Juvonen oli siis useammalla mittapuulla poikkeava, eikä hän kodin ulkopuolella voinut elää omana itsenään. Pimeys sopii kuvaamaan häntä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Hänen kokemuksensa kohdatuksi tulemisen vaikeudesta tulee esiin useissa hänen runoissaan, kuten Myyrässä, joka on kirjoitettu Veikkolan parantolassa Kirkkonummella vuonna 1948. Runo ilmestyi seuraavana vuonna Juvosen esikoiskokoelmassa Kääpiöpuu.
Maan pinnan alla ja kalpeitten ruohon juurien alla
me asumme, pimeys ja minä,
ja äänetön multa ympäröi meitä kämmenet lämpiminä.
– –
Mitä menetän, menetän alla maan,
kukan, korren vihreän
ja kultarunkoisen honkapuun, sen latvan ylpeän.
Ne luotani kasvavat kirkkauteen, sen sokea aavistan.
– –
Pimeydellä oli oma tarkoituksensa. Viitaniemi kirjoittaa Juvosen elämäkerrassa: ”Pimeys, sairaus ja kärsimys olivat koko runoilijan uran ajan Helvi Juvosen lyriikan kasvualustaa siinä missä luontokin. Paradoksaalisesti sairaus oli hänelle usein luovuuden lähde. Kymmenet hänen runoistaan ja saduistaan on kirjoitettu sairaaloissa: Veikkolassa, Lapinlahdessa, Nikkilässä – viimeiset kuolinvuoteella Kivelän sairaalassa.” Myyrä-runo kuvaa juuri sitä, miten kauneuden juuret voivat olla pimeässä maan alla.
Pimeyttä aiheuttivat Helvi Juvosen mielen särkyminen, kehon sairaudet, oman identiteetin ja rakkauden salailu, ja näiden kaikkien myötä seurannut sivullisuus ja eristäytyminen. Tätä vasten voi ymmärtää, miksi lyhyet hetket kalliolla kevätauringon paisteessa, samanaikaisen rakastumisen ja silmujen puhkeamisen runsaudessa, olivat runoilijalle niin väkeviä kokemuksia. Rakkaus Sirkka Meriluotoon, runojen kirjoittaminen ja lapsenomainen, nöyrä yhteys luontoon olivat Juvosen valoisa, elinvoimainen puoli.
Valon ja pimeyden vaihtelua pitäisi osata vaalia, hyväksyä se niin ympäröivässä luonnossa kuin ihmiselämässäkin. Jos pimeä karkotetaan kokonaan, ei enää näy tähtitaivastakaan. Tähdet loistavat vain vasten pimeää.
Sanna Niemi
FM, Logoterapian syventävien opintojen opiskelija