Olin kuusi vuotias, kun muutimme taloon, jossa asui useita perheitä samassa pihapiirissä. Eräs asukkaista oli nimeltään Helli. Helli käytti alkoholia, ja silloin hän saattoi olla kuulemma hieman tuittupäinen. En muista, että olisin nähnyt häntä koskaan päihtyneenä. Miksi hänestä nyt kirjoitan, johtuu siitä, että hän veti minua puoleensa. Istuessani Hellin kanssa sisäänkäynnin edessä olevilla ulkoportailla hän kyseli minulta kaikenlaista ja siinä lomassa kertoili kaikenlaista.
Hänen vierellään oli turvallista olla. Hellillä oli näkökyky nähdä tarkemmin kauemmas. Ajatella ja filosofoida elämästä lempeästi. Alkoholismi ei ollut vienyt tätä kykyä häneltä. Hän oli jotakin muutakin kuin alkoholisti. Ystävyytemme istuskella ei kestänyt kauan, mutta uskon, että tarkoituksen näkökulmasta se oli tarpeeksi kauan sekä hänelle että minulle. Hän kuoli äkillisesti, mutta hänen ystävyytensä ja lempeytensä jäi elämään muistijälkenä minussa. Helli oli omassa tarkoituksessaan minulle omaan elämään lähteminen ja suunta.
On jotenkin tarkoitettua inhimillisyyttä, että tapaamme ihmisiä jotka jättävät meihin erilaisia muistijälkiä. Me muistamme heidät yhä uudestaan heti, kun jokin asia tai tapahtuma aktivoi heidät meissä. Tapaaminen saattaa olla lyhyt, ehkä vain muutama sana, hymy, kohteliaisuus, katse ym. Kun niin tapahtuu, samalla elämä tarjoaa meille karttaa, josta voimme tutkia elämämme reittiä eteenpäin.
Kaikki muistijäljet eivät ole mukavia. Useimmiten haluaisimme pyyhkäistä ne nopeasti unohduksiin. Usein ne kulkevat kuitenkin mukanamme elämässämme ja saattavat aktivoitua aika-ajoin taakaksi asti. Itselleni Hellin jättämä muistijälki on auttanut oman taakkani kantamisessa. Hän on yhä läsnä muistijäljessäni eri tilanteissa.
Tavata-sanan etymologiassa tulemme kosketuksiin jonkun toisen kanssa. Kosketus on samalla jotakin enemmän kuin pelkkä tapaaminen. Kosketus on mahdollisuutta ja tarkoitusta, joka voi muuttaa jotakin meissä. Elämä voi yllättää yllättävästi. Voimme saada voimaa jostakin, ja saamaamme voima voi kantaa kohtaamamme taakan.
Elämä on tarkoituksen salaisuuksia täynnä. En voinut tietää kuusivuotiaana, että kirjoitan Hellistä reilu 50 vuotta hänen tapaamisestaan. Osamme on kulkea salaisuuksien verhoamaa matkaa. Monesti voimme kokea, että logoterapian ajatukset ovat kovin kaukana arjestamme. Yksinkertaiset asiat eivät näyttäydykään odotuksistamme huolimatta yksinkertaisina. Silloin elämän salaisuus ja tarkoitus voi avautua siitä, että kun koemme olevamme lähellä logoterapian yksinkertaisuutta, olemme kauimpana sitä. Ja kun koemme olevamme kauimpana, olemme lähimpänä logoterapian yksinkertaisuutta, tarkoitusta ja toivoa.
En koskaan saa varmasti selville, millainen oli Hellin koko elämä. Syvällä sisimmässäni uskon, että oli mitä oli, uskon sen olleen inhimillisyydestä käsin täynnä tarkoitusta ja toivoa. Kukaan ei voi varmuudella taata, pääsemmekö illalla kotiin. Vaikkemme pääsisikään, voimme tehdä elävinä jotakin, että joskus joku muistaa meidän eläneen jotakin varten. Koskettamaan jotakuta tarkoitus kutsuu ehdottomasti.
Ari Salminen
Toimeenpanija
Logoterapeutti Lti/ Lif
Työnohjaaja Story