Lokakuussa 1992 kokoontui Chemnitzissä itäsaksalainen Logoterapia-seura otsikolla
Luova historian kohtaaminen
Päivät avattiin videonauhalle kuvatulla 87-vuotiaan Viktor E. Franklin puheella. Puhe oli sovitettu uusien osavaltioiden erityiseen tilanteeseen idän ja lännen yhdistyessä Saksassa, radikaalien muutosten keskellä.
Puheesta on mahdollista saada viisas neuvo kaikille meille, joiden olisi käsiteltävä luovasti omaa elämänhistoriaansa torjumatta sitä tai murtumatta sen alla.
Viktor E. Franklin puhe:
Hyvät naiset ja herrat, olette siirtyneet muurin murtumisesta lähtien historialliseen vaiheeseen, joka vaatii Teiltä paljon, joka todella merkitsee Teille suurta haastetta. Mutta on varmaan myös niin, että olette kokeneet sen myötä jotakin, jota voisi nimittää yleväksi tunteeksi. Ylevä tunne, kuten minun täytyi ja minä sain sen itse kerran kokea. Tämä tapahtui vuonna 1945 – ”nollatunnin” kokemus. Monet seisoivat tuolloin kanssani kirjaimellisesti tyhjän edessä, monessa suhteessa. Tämä tyhjä ei ollut pelkkä puute, tyydyttävän todellisuuden poissaolo, se sisälsi samalla mahdollisuuksien runsauden selvitä uudella tavalla käsillä olevan todellisuuden kanssa. Ennen kaikkea siinä oli autuaaksi tekevä tunne saada lahjaksi jälleen valinnan vapaus, vapaus voida valita uusista olemassa olevista mahdollisuuksista.
Valinnanvapauteen kuuluu välttämättömästi vastuuntunto. Mutta vastuuniloa meille ei lahjoitettu, vaan se sälytettiin. Jälleenrakennusvaiheessa meidän oli suunniteltava tulevaisuutta ajatellen vuosikymmeniksi, ja tämän tehtävän vastaanotto ei ollut helppoa. Tuolloin, kuten nytkin, ihmiset olivat vieraantuneet aloitteellisuudesta ja vastuusta, sillä heidät oli kasvatettu kuuliaisuuteen totalitäärisessä valtiossa ideologian diktatuurin alaisuudessa. Ihmisiä ei kuitenkaan pidä kasvattaa kuuliaisuuteen, vaan omaantuntoon ja vastuunottoon.
Tuolloin kuten tänäänkin herää helposti tunne antaa kostolle jalansijaa ja kostaa niille, jotka yrittivät vuosikymmeniä opettaa pakolla ihmisiä teidän maassanne. Asia ei kuitenkaan korjaudu sillä, että annetaan virkamiehille kollektiivisyyllisyys ja rangaistaan heitä. Pakko-opetuksen työstämiseksi tarvitaan niin sanotusti pakosta-pois-oppimista. Kollektiivisen syyllisyyden tunnustaminen on steriiliä eikä moraalisesti hyväksyttävää. Tärkeää on kamppailu ymmärtää noiden ihmisten menettelyä suhteellisessa pakkotilanteessa, jossa oli melkein mahdotonta toimia toisin. On helppo sanoa, että heillä olisi ollut velvollisuus vastarintaan, mutta älkää unohtako, mitä suunnatonta sankarillisuutta se olisi tuolloin merkinnyt. Sankaruudesta ajattelen omalaatuisella tavalla. Edustan nimittäin sitä näkökulmaa, että sankaruutta voi vain vaatia yhdeltä ainoalta ihmiseltä, nimittäin itseltään. Toisilta voi helposti odottaa sankaruutta, erityisesti silloin kun ei ole itse koskaan ollut samanlaisessa tilanteessa. Tämän huomioon ottaminen on ymmärtämisen kannalta tarpeellista.
Yhden jos toisenkin sortovallan virkamiehet ovat jo tietyllä tavalla muutenkin rangaistuja. Muistan esitelmän, jonka pidin 1950 silloin jo läntisesti orientoituneessa Saksassa. Tuolloin astui esiin itäsaksalainen mies, joka oli tullut salaa rajan yli ja sanoi minulle: “Kommunistisen puolueen virkamiehet kärsivät meillä tuolla itäpuolella yleisesti siitä, mitä Te, Herra Professori nimitätte noogeeniseksi neuroosiksi. Heille nousee nimittäin aikaa myöten yhä enemmän tietoisuuteen, kuinka paljoon epäoikeudenmukaisuuteen he ovat antaneet vetää itsensä puoluekomennon aikana. Sen vuoksi omatunto heitä kiusaa. Tämä noogeeninen neuroosi on sellainen, joka itse rankaisee asianomaista, ja tässä merkityksessä uskallan sanoa sellaisten ihmisten olevan jo rangaistuja. Meidän ei pitäisi summittain kirota heitä ja sen myötä “särkeä vielä enemmän posliinia“.
Hyvät naiset ja herrat, tunnette ehkä väitteeni, että ihminen tuona historiallisena hetkenä tullessaan todella ihmiseksi, menetti varmuutensa, joka pohjautuu vaistoihin ja vietteihin, varmuuden, joka eläimille on yhä ominaista. Sen lisäksi hän on vielä historiallisen kehityksensä jaksoissa – yhden sellaisen olette itse eläneet – menettänyt lisää sitä varmuutta, joka perustuu moraaliseen, uskonnolliseen ja poliittiseen perinteeseen. Nyt ihminen ei oikein tiedä, mitä hänen pitäisi tai mitä hän haluaisi tehdä. Näin hän joko haluaa sitä, mitä toiset tekevät – tämä on laumasieluisuutta, tai hän tekee, mitä toiset häneltä haluavat – ja tämä on totalitarismia. Olette tänään tämän antiteesin kanssa vastatusten. Olette pelastuneet totalitarismista, mutta varoitan Teitä hoippumasta totalitarismin ojasta konformistisuuden allikkoon. Näin tapahtuu, mikäli pidätte totena sitä, että se mitä länsi Teille tarjoaa ja uskottelee, on ehdottomasti parempaa. Ei kaiken, mikä kiiltää, tarvitse olla kultaa.
Kommunismin ateismissa sanottiin, etteivät ihmiset enää tiedä, missä Jumala asuu. Mutta läntiset ideologiat sairastuvat siihen, etteivät ihmiset tiedä, missä ihminen asuu. Humaanin dimension tiedostaminen ja huomioiminen on jo kauan ollut kadoksissa, dimension, jossa ovat erityisen humaanit ilmiöt kuten rakkaus (vastakohtana pelkälle seksuaalisuudelle) tai omatunto. Tähän haluaisin vielä kerran palata. Muistan erään kirjan otsikon, pieni, ohut kirjanen, joka kiehtoi minua enemmän kuin tuskin mikään muu nuoruusvuosinani, Sigmund Freudin kirja: “Mielihyvän periaatteen tuolla puolen“ (“ Jenseits des Lustprinzips“). Kuitenkin juuri tämän teoksen hän ja monet muut ihmiset syrjäyttivät: mielihyvän periaatteen tuolla puolen voisikin olla jotakin olemassa. Syrjäytetään humanissimum, inhimillisin, mitä on olemassa: omatunto. Se on meidän tarkoituselimemme, joka johtaa meitä ja johtaa sinne, missä meidän henkilökohtaiset tarkoitusmahdollisuutemme ovat ja odottavat meiltä toteuttamista, teoiksi tulemista.
Lähde: Elisabeth Lukas: Alles fügt sich und erfüllt sich. Die Sinnfrage im Alter.
Quell Verlag, Stuttgart,1994
Suomennos Maila Silvennoinen-Berger ja stilisointi Pirjo Möller