Merkityksellinen ei aina ole tarkoituksellista, mutta ei se silti mitätöntä ole. Merkityksellinen liittyy tunteisiin.Tunteet taas voivat olla hyödyksi tai haitaksi.
Konserttielämys voi olla merkityksellinen, sillä se liikuttaa, rauhoittaa ja antaa hyvän mielen, irrottaa hetkeksi arjesta. Vanha valokuva, jossa olen lapsi ja pidän kissanpentua sylissä, voi olla merkityksellinen – sillä on merkitystä minulle, sillä se pitää elossa iloisen muiston omasta elämästäni.
Merkityksellinen on subjektiivista, näin yleensä ajatellaan logoterapiassa. Merkityksellinen on minun antamani merkitys jollekin, se on minulle tärkeää. Tarkoituksellinen sen sijaan on objektiivisesti tärkeää, kokijasta riippumatta. Tarkoituksellinen ulottuu aina myös oman itsen ulkopuolelle.
Eikö silti kumpikin alussa annettu esimerkki sisällä myös jotakin, joka liittyy isompaan kuvaan, siis jotakin joka on tarkoituksellista? Ihanassa konsertissa olen muiden kanssa yhdessä, koko sali jakaa yhteisen nautinnollisen kokemuksen, en vain minä. Paitsi toisiimme, minä ja muut kuulijat olemme yhteydessä myös musiikin tekijään – säveltäjään, joka voi olla jo aikaa sitten kuollut ja läsnä vain musiikkinsa kautta, tai silmiemme edessä olevaan nykylaulajaan. Me kuulijat arvostamme ja ihailemme hänen työtään ja olemme kiitollisia siitä, että hän jakaa lahjansa ja taitonsa meille.
Vanha lapsuuskuva on toki henkilökohtainen aarre, jolla ei ole arvoa tuntemattomille. Kuitenkin kuva liittää minut perheen ja suvun historiaan, ajan virtaan. Se on kuin ikkuna menneisyyteen ja tuo sieltä tähän päivään jotakin tärkeää. Se toimii siltana kahden eri ajan välillä. Merkityksellinen kuva ei siis olekaan lopulta pelkästään omia tunteitani varten, vaan sen myötä liityn omalta pieneltä osaltani maailmaan ja ajan kulkuun.
Mikä sitten olisi merkityksellistä mutta ei tarkoituksellista? Se että haluaisin viettää joulun yksin? Olen niin uupunut töistä ja ahdistunut joulukrääsästä, ruokien valmistelusta ja rahanmenosta, että haluan ottaa aikaa itselleni ja vain maata hiljaisuudessa joulunpyhät. Se on minulle merkityksellistä, tärkeää, ja siksi koen, että se on paras ja oikea ratkaisu. Läheiset kunnioittavat päätöstäni, mutta tiedän että heitä harmittaa, kun joutuvat miettimään joulunviettonsa perinteestä poikkeavalla tavalla. Onko tekoni tarkoituksellista?
Vastausta voi pohtia kysymällä, mihin se tähtää? Pakko myöntää: se tähtää siihen, ettei minun tarvitse huomioida ketään muita kuin itseni. Sulkeutumalla yksinoloon suljen samalla mahdollisuuden kohtaamisilta, joita voisi syntyä ja jotka – kuka ties – voisivat vaikka virkistää, lohduttaa, rauhoittaa tai yllättää väsynyttä mieltäni. Nyt en voi tietää, olisiko niin käynyt. Minulle merkityksellinen ei tässä tapauksessa tainnut olla kovin tarkoituksellista. Kaiken lisäksi tunnen pienen piston omatunnossa. Sekin kertoo, ettei tarkoituksellisuus ollut ihan tapissaan.
Tarkoitus on aina itsen ulkopuolella. Mutta ei vain ”tuolla jossain”. Ei myöskään niin että unohtaisin tyystin itseni. Alan miettiä, että tarkoitus taitaa olla aina myös jotakin, joka yhdistää. Keskeistä on jaettu ja yhteinen maailma, yhteys toisiin. Tarkoituksellisuus on kuin eräänlainen ”tila”, jossa on mahdollisuuksia ihmisten ja muidenkin elollisten välisiin tekoihin, ajatuksiin, kohtaamisiin, koskettamisiin. Tuon ”kohtaamistilan” ei tarvitse olla fyysinen. Siten vaikka kirjan lukeminen tai musiikin kuuntelu kotona voi olla tarkoituksellista, kuin keskustelua – silloinhan pallottelee kirjan tai musiikkikappaleen herättämiä mielipiteitä ja tuntemuksia mielessään.
Jos siis siellä sohvan pohjalla olisin uppoutunut ajatuksia herättävään kirjaan enkä jo kolmannen konvehtirasian tyhjentämiseen, olisi itsekkyyteni tumma vire valaistunut edes pienellä tarkoituksen tuikkeella.