Terveydenhuolto pitää elossa ja samaan aikaan yhteiskunta valittaa, että ”tuotteen läpimenoaika prosessissa on liian hidas”.
Olemme elossa siis fyysisen huolenpidon ja tieteen edistyksen ansiosta, geeneistä ja hyvästä onnestakin on kyse. Mutta olemmeko myös hengissä? Mitä se hengissä oleminen on? Se on vastuunsa kantamista tässä ja nyt, oman tehtävänsä hoitamista eli etsimistä vastausta kysymykseen mitä elämä juuri nyt, tässä iässä, näillä voimilla, tiedoilla, taidoilla MINULTA odottaa (ei mitä MINÄ odotan), se on omantunnon kuuntelemista, toimimista oikein kaikesta huolimatta ja kaiken pahan keskellä, se on luottamista siihen, että yhden ihmisen hyvän tekeminen ja pahan tekemättä jättäminen vaikuttaa. Siis kaivamista rakkauden lapiolla siitä missä seisoo. Hengissä olemme silloin kun teemme ihmisen tehtävät: autamme toisia, teemme hyvää, tuomme valoa ja toivoa ja kasvamme ihmisenä. Iän myötä ihmisen syvin tarve voimistuu: olla joku jollekin, olemme siis luonnostaan hengissä emmekä vain elossa.
Kun kerran olemme vielä elossa, homma on kesken ja vastuu on iso: Tehtävä maailmasta vähän parempi paikka seuraaville sukupolville. Elämän vertauksena on puutarhan läpi kulkeminen, nyt on aika tyhjentää kori.
Fyysisiä rajoituksia on, mutta koska olemme vielä elossa, kannattaa olla hengissä. Ja hoitaa ihmisen tehtäviä auttamalla toisia. Aune Mäkisen runo velvoittaa ja rohkaisee:
Ei minusta ole koskaan
joukkojen edessä marssimaan
tai barrikadeilla laulamaan, mutta minä voin
solmia kengännauhoja,
pyyhkiä kyyneleitä,
etsiä silmälaseja,
puhaltaa kohmettuneisiin käsiin,
avata ovia,
lukea päiväntekstiä –
tai mitä tahansa tällaista,
sillä niin monelta puuttuu yhä
kädet, jalat, silmät.
Onhan elämän varrella tullut paljon psyykkistä taakkaa, (maailman yleisin muoto on kärsimys) surua, itsetunnon nirhaantumista ja se jos mikä lisääntyy rajoitusten ja yleisen ilmapiirin takia vauhdilla. Ei minusta ole, en minä jaksa, mitä mikään enää tointaa. Mutta kun minä olen minä ja tämä on elämäni, tätä pitää kunnioittaa. Kukaan ei tule maailmaan vailla tarkoitusta eikä kukaan ole elossa liian kauan. ”Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja.” Kannattaa olla armelias itselleen, jokaisella on oikeus töpätä ja osa töpeksimistä selittyy ikävaiheella. Kukaanhan ei ole niin viisas kuin kolmekymppinen, minä on kuplahallin kokoinen – minäminä ensin – ja siinä vaiheessa tulee tehtyä vaikka mitä. Puhumattakaan nelikymppisenä, kun kaikenlaiset itsensä toteuttamiset punkevat pintaan ja tunteet heittelevät sinne sun tänne. Mutta opiksi ne voi ottaa, käyttää hyväkseen, ei pahakseen eli itsensä ruoskimiseen. Moka päivässä pitää edelleen pirteänä.
Jos on itse töpeksinyt, kanssakulkijat ne vasta ovatkin. Katkeruus ja viha syövät ihmisen sielun ja joskus ruumiinkin. Helppo sanoa, että anna anteeksi paitsi itselle, myös muille, eläville ja kuolleille. Mutta kannattaa, se eheyttää. Mistä me tiedämme itse kunkin syitä toimia niinkuin he ovat toimineet. Ja hyvä viha saattaa mennä hukkaan, kun toinen ei edes tiedä, että häntä vihataan. Itsensä siinä vain loukkaa.
Myötätuntoa, se auttaa hoitamaan elämäntehtävänsä tässä ja nyt. Kaunis neuvo on Johannes Paavali toiselta: ”Tehkää elämästänne mestariteos.” Siihenhän vanhalla on eväitä: hän on kaikenikäinen, hänellä on valtava määrä tietoa, muistoja, kokemusta, niitä kun käyttää hyväkseen, ei pahakseen, tulee upea teos. Sen ehtii vielä, kun olemme elossa, kunhan muistamme olla hengissä. Hyvää, kaunista, arvokasta tähän pahaan, rumaan, arvottomaan maailmaan.
Ihmisiä ihminen tarvitsee säilyäkseen sekä elossa että hengissä. Kun annamme toisten auttaa meitä, joko työkseen tai muuten vaan, teemme hänelle palveluksen, hän saa olla joku jollekin. Ihmissuhteissa meitä pitää hengissä puhutteleva muistutus:
”Olemme hukassa, kun emme enää tunnista Kristusta toisessa ihmisessä.”
Arkisemmin voisi sanoa, että jokainen kohtaamamme ihminen tuo ja on tuonut meille lahjan, koska hänellä on jotain, mitä minulla ei ole. Ja toisin päin, minulla on hänelle lahja. Itseään ei saa vähätellä, ei ainakaan iän perusteella tai minkään muun (nopea, kapea, upea, nuorekas).
Oikea itsensä arvostaminen on velvollisuus. On hyvä muistaa Martti Lindqvistin näkemys ihmisestä:
”Olen uusi osa ihmisen määritelmää. Minusta piirtyy historiaan muistijälki, joka ei koskaan häviä.”
Tämän muistijäljen tekemisestä on vastuu ja samalla ilo, saan uskoa ja luottaa, että voin vaikuttaa. Onhan surkeita aikoja ollut ennenkin, ja silti ihmiskunta on yhä sekä elossa että hengissä. Taas Aune Mäkinen:
Puhua sydämensä sanoja ääneen
ja tietää: ei kuunnella, ei vastata.
Puhua kuitenkin kuin rukouksia
avaruus soimaan –
että jonakin etäisenä hetkenä
värähtely osuisi toisen sydämeen.
Mutta entä kun kaiken tämän tiedän ja ajattelen
”hyvähän siun on puhua”, sitten iskee alakulo,
ikävä, kaipaus, luopumisen raskaus.
Aika on luopua kaiken ikää, vanhana ehkä nopeammin ja paljosta. Kannattaa tarkistaa asenteensa: katsonko mitä ei ole ja mitä en voi vai sitä mitä on ja mitä voi. Näenkö koko ajan vain sänkipeltoja menneessä vaiko ne täydet vilja-aitat, joihin on sato korjattu. Asennoitumisen muutos on ihmisen viimeinen vapaus ja niistä kaikkein vaikein. Mutta se on mahdollista, jos haluaa valoa omaan ja toisten elämään. Ei mitään pintahömppää ja jaksuhaleja ja positiivista ajattelua, vaan syvää elämän ja ihmisen kunnioittamista.
Kiitollisuus auttaa, kiitollisuuden päiväkirja, jota täyttää aamulla herättyään ja illalla levolle mennessään. Mitä on saanut pitää tänäkin päivänä, ne itsestään selvyydet, mitä on saanut osakseen ja mitä on voinut antaa toisen elämään. Millä tavalla maailma on vähän parempi paikka minun ansiostani. Aamulla kiitollisuus siitä, että joku tai jokin odottaa, kun kerran heräsin. Virressä 525 pyydetään: …
”Näytä yhden päivän matka
askel, jonka tänään sain.
Keiden kanssa, mihin suuntaan
polku tänään avautuu?
Ja niin edelleen Markku Kilpiön ja Anna-Maija Raittilan sanoin. Voi kun jaksaisi olla vaatimatta ja tekemättä tilauksia elämälle, suostuisi arkeen, sillä se pelastaa ihmisen, elämisen rytmit antavat voimaa, rutiinit, arjen ja pyhän vaihtelu, yksin olo ja muiden seura, tekeminen ja lepääminen.
Ikävöimisestä vielä. Ikävöinti on oikeastaan siunaus: jos ei koskaan ole ollut mitään kaunista ja hyvää elämässä, ei olisi ikävääkään. Ikävöijä, sureva on rikas. Hänellä on ollut jotain arvokasta elämässään. Onhan tietysti katkeruuskin tuttu tunne, vaille jääminen, vertailu. Mutta kun ei ole kuin tämä yksi elämä, ei ole kenraaliharjoitusta eikä uusintaesitystä. Mistäpä me tiedämme, millaisen tien kanssakulkija on kulkenut tähän kadehdittavaan hetkeen päästäkseen. Tosipaikan tullen olisiko meistä vaihtamaan päittäin elämämme toisen kanssa.
Katso taakse ja kiitä
Katso sivulle ja rakasta, ollaan enkeleitä toisillemme, enemmän hopeista kuin kultaista sääntöä noudattaen
Katso eteen ja luota: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”
Katso ylös ja usko, elämä kantaa, joku ihmistä suurempi kantaa