Teknologia voi tehostaa työtä, mutta se ei kerro, mitä varten työtä tehdään.
Kirjoitus on Helsingin Sanomien lukijan mielipide.
Suomessa käydään vilkasta keskustelua työelämän muutoksesta. Puhumme tuottavuudesta, työhyvinvoinnista, osaajapulasta, mielenterveydestä, tekoälystä ja työn merkityksellisyydestä. Kaikki tämä on tärkeää.
Mutta millaisena ylipäätään näemme ihmisen työelämässä? Tätä kysymystä voisi kutsua työelämän ihmiskuvaksi. Se näkyy siinä, miten organisaatioita johdetaan, millaisia tavoitteita asetetaan ja mitä pidetään onnistumisena. Usein ihmiskuva jää kuitenkin piiloon, vaikka juuri se ohjaa kaikkea muuta.
Työelämässä ihminen näyttäytyy helposti resurssina, suorittajana tai osaamispääomana. Näissä näkökulmissa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta ne kuvaavat vain osan ihmisestä.
Viktor Franklin logoterapian keskeinen ajatus oli, että ihminen ei ole ensisijaisesti olosuhteidensa tai tavoitteidensa tuote. Hän on olento, joka voi vastata elämän kulloinkin esittämiin kysymyksiin vastuullisesti. Tällä ajatuksella voisi olla paljon annettavaa myös tämän päivän työelämälle.
Viime vuosina on korostettu työn merkityksellisyyttä. Ehkä vielä perustavampi kysymys on kuitenkin työn tarkoitus. Merkityksellisyyden kokemus syntyy usein vasta silloin, kun ihminen ymmärtää, mitä varten hänen työnsä on olemassa ja miten hän voi omalla panoksellaan edistää jotakin itseään suurempaa.
Tämä ei ole pelkkää filosofista pohdintaa. Se liittyy suoraan siihen, miten rakennamme tulevaisuuden työelämää. Tekoäly voi tehostaa prosesseja ja auttaa päätöksenteossa, mutta se ei ratkaise kysymystä siitä, mikä on ihmisen paikka työssä ja yhteiskunnassa. Siksi työelämän seuraava suuri uudistus ei ehkä ole uusi johtamismalli tai teknologinen ratkaisu. Se voi olla rohkeus käydä keskustelua siitä, millaiselle ihmiskuvalle suomalaisen työelämän rakennamme.