logoterapian – ja validaatiomenetelmän näkökulmasta
Alkusanat
Muistisairausdiagnoosi ei ole kuolemantuomio vaan tieto siitä, että alkamassa on uusi, toisenlainen elämänvaihe.
Näin sanoi vuonna 2014 geriatri Harriet Finne-Soveri, joka tuli lausuneeksi myös logoterapeuttisen näkemyksen muistisairaudesta: muistisairauden myötä elämä jatkuu, mutta toisenlaisena kuin ennen.
Muistisairautta ei pidetä luonnollisena tai automaattisena osana vanhenemista, vaan muistisairaat ihmiset ansaitsevat lääkehoitoa ja/tai lääkkeetöntä hoitoa. Hoidon tarkoitus on tehdä muistisairaan arjesta ja voinnista mahdollisimman hyvää ja mielekästä. Logoterapeuttisesta näkökulmasta katsottuna se tarkoittaa, että yritetään vähentää elämästä kaikki se mahdollinen muistisairauden tuoma kärsimys, joka on poistettavissa.
Hoidosta huolimatta muistisairautta on syytä tarkastella logoterapeuttisesta näkökulmasta myös arvokkaana voimavarana, vailla vaatimusta ihmisen täydellisestä terveydestä. Logoterapeuttinen ajattelu korostaa ainutkertaisen ihmisen arvoa ja elämän tarkoituksellisuutta.
Tässä esseessä paneudun siihen, millainen on muistisairaan ihmisen arvostava kohtaaminen logoterapian viitekehyksen ja amerikkalaisen sosiaaliterapeutti Naomi Feilin validaatiomenetelmän näkökulmasta.
Sosiaaliterapeutti Naomi Feil (s. 1932) uskoo, että jokaisella ihmisellä – myös muistisairaalla – on intuitiivista viisautta, humaaniutta, jonka me kaikki jaamme. Käytännönläheinen validaatiomenetelmä sopii logoterapian kehittäjän Viktor Franklin ajatukseen siitä, että logoterapia on käytännöllistä, elämän aikana toimivaa elämänfilosofiaa.
Koska validaatiomenetelmän tausta on osittain psykoanalyyttinen, olen valinnut sen työkaluista ja ajatuksista logoterapiaan sopivimmat. Pidän logoterapiaa laajana viitekehyksenä, johon osa validaatiomenetelmän arjen työkaluista istuu.
Logoterapeutti Pirjo Möllerin mukaan muistisairaan ihmisen logoterapeuttisen kohtaamisen pitäisi viestittää ja vahvistaa muistisairaan kokemusta siitä, että hän on sairaudestaan huolimatta edelleen arvokas ja arvostettu persoona. Hän ei sitä ehkä itse muista tai hämmennyksen vaiheessa usko.
Muistisairauksia on neljä pääluokkaa (Alzheimerin tauti, vaskulaarinen muistisairaus, Lewyn kappaleen tauti ja otsaohimolohkorappeuma). Näiden lisäksi on kuitenkin kyetty paikantamaan yli sata erilaista muistisairauksien versiota. Erityisen tärkeää on muistaa, että monet muistisairaat kykenevät elämään pitkään yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä ja vaikuttavat vahvasti myös omaan hoitoonsa. Vanha leima höperöityvästä muistisairaasta ihmisestä on lopultakin hylättävä.
Käytän esseessäni sanaliittoa muistisairas ihminen, koska myös sanoilla on ihmiskäsityksen kannalta merkitystä. Muistisairaat ihmiset eivät halua tulla kutsutuksi tai kohdelluiksi vain muistisairaina ikään kuin he olisivat nihilistisesti “vain muistisairautta”. Tästä syystä myös Muistiliitto käyttää sanaliittoa muistisairas ihmisen entisen dementikon (de mente, mieltä vaille) sijasta. Suomi on tässä ajattelussa edelläkävijä kansainvälisesti.
Toki myös sanaliittoa muistisairas ihminen voi kyseenalaistaa. Voidaan ajatella, että se on hyväksyttävä hoitoalan semantiikassa, koska kyse on elämää vaikeuttavasta terveydentilasta, mutta jos halutaan liudentaa rajoja muistiongelmista kärsivän ja “tavallisemmin” muistavan välillä, sana sairaus on ongelmallinen. Sairaus on sana, jolla aina suljetaan ulkopuolelle. Onkin hyvä miettiä, millä tavalla tulevaisuudessa voitaisiin purkaa luonnollisista eroavuuksista pääteltyjä (ableistisia) raskaita hierarkioita, joita kieli kannattelee.
Sen sijaan, että muistivaikeuksiin (ja muihin mielenalueen poikkeamiin) suhtaudutaan niin ulossulkevasti, ne voisivat toimia jopa innoitteena. Voisimme jopa kysyä, mitä me voimme oppia muistisairailta ihmisiltä.
Myös hoivakodeissa pitäisi miettiä entistä tarkemmin, mitä termejä ja sanoja niissä käytetään. Asuuko niissä potilaita, asiakkaita, asukkaita – vai ihmisiä?
Se, että yli 70-vuotiaita ihmisiä on Suomessa suhteellisesti suuri osa väestöstä, on historian jatkumossa vielä uutta. Vuonna 2019 Suomessa heitä oli vuonna 874 314.
Muistisairaita ihmisiä on Suomessa 190 000. Heistä työikäisiä on noin 7 000. Omaishoidettavia on Suomessa noin 50 000, ja heistä 34 prosentilla on muistisairaus. Muistiliitto arvioi kuitenkin, että todellisuudessa muistisairasta omaistaan hoitavien määrä on suurempi, sillä kaikki omaisiaan hoitavat eivät täytä omaishoidon kriteereitä. Osa heistä on lähi- ja etäomaisia, joilla on kuitenkin paljon henkistä ja arjen vastuuta lähimmäisistään.
Olemme yhteiskuntana nyt tilanteessa, jossa meidän olisi syvällisemmin osattava ymmärtää myös vanhojen ihmisten elämää, arvoja, elämän tarkoitusta ja sitä, kuinka me heidät arvostavasti kohtaamme.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa vanhoista ihmisistä puhutaan kuitenkin vielä logoterapeutti Pirjo Möllerin mukaan usein homogeenisena, ei-tuottavana ryhmänä, pahimmillaan taakkaana ja huoltorasitteena nuoremmille sukupolville. Mutta Möllerin mukaan myös vanhat ihmiset ovat yksilöitä, joilla on oma elämänkulkunsa ja kokemuksensa ja joita ei voi säilöä pelkiksi “hoito-objekteiksi”.
Yksi erityisryhmä vanhojen ihmisten keskuudessa ovat muistisairaat ihmiset.
Kirjassaan Mahdollisuuksien matka – logoterapeuttinen ajattelu muistisairaan ihmisen hoidossa logoterapeutit Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen sanovat, että yhdistettäessä logoterapeuttista ajattelua viimeisimpään tietoon muistisairaan hyvästä hoidosta saadaan käytännönläheinen ja muistisairaan ihmisen elämänlaatua tukeva viitekehys hoitoon ja sen kehittämiseen.
Myös etenevää muistisairautta sairastavilla on oikeus elää mielekästä ja merkityksellistä elämää täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä ja säilyttää elämänhalunsa loppuun asti. Tässä tehtävässä terveet ihmiset voivat auttaa heitä.
Logoterapeuttinen ihmiskäsitys muistisairauden näkökulmasta
Logoterapiassa ihmiskäsityksellä on keskeinen merkitys. Se tarkoittaa tapaa suhtautua toisiin ihmisiin.
Toisen ihmisen arvostavan kohtaamisen taustalla on ajatus siitä, että jokainen ihminen on ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Häntä ei voi korvata kukaan. Logoterapian ihmiskäsitys näkee ihmisessä kolme ulottuvuutta: fyysisen, psykososiaalisen ja henkisen. Ne vaikuttavat aina toisiinsa. Henkisellä ulottuvuudella ihminen voi muun muassa punnita arvojaan, tarkastella omia tunteitaan, tehdä valintoja ja vastata valintojensa seurauksista sekä tunnistaa tilanteiden ainutkertaiset tarkoitukset.
Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen selventävät, että vaikka henkinen ulottuvuus ihmisessä ei sairastu, muistisairaus voi työntää sen piiloon. Silti henkinen ulottuvuus tulee näkyviin myös muistisairaalla ihmisellä: vanhenevan aikuisen ihmisen viisaus on aina tallella. Tästä syystä muistisairasta ihmistä ei saa koskaan verrata lapseen.
Tukeakseen muistisairaan ihmisen positiivista käsitystä itsestään, hoitajan tai omaisen tulisikin huomata muistisairaan ihmisen usko, huumori, rakkaus, ihanteet ja luovuus, vaikka ne näyttäytyisivätkin vain välähdyksinä. On olennaista myös muistaa, että muistisairaan ihmisen tunnemuistiin on jäänyt asioita, vaikka tosiasioiden mieleen painaminen ei enää onnistuisikaan. Muistisairaalta ihmiseltä ei välttämättä ole mennyt muisti – vaan tapahtumamuisti.
Logoterapeuttisen ajattelun mukaan kasvu omaksi itseksi on kesken niin kauan kuin on elämää. Pirjo Möller kysyy esseessään Vanhuusvaiheen elämäntarkoituksellisuus – elämänkokemus viisaudeksi ja elämän mielekkyydeksi, ettäjos näemme vanhoissa ihmisissä vain raihnaisuuden ja hyödyttömyyden, millaisena näemme oman tulevaisuutemme vanhoina ihmisinä?
Logoterapeutti Elisabeth Lukas kirjoittaa kirjassaan Elämän voimat, että vanhempia ihmisiä ei enää auta kehottaa etsimään uutta päämäärää elämäänsä, sillä he ovat saavuttaneet jo useimmat päämääränsä – tai sitten päämäärät ovat kerta kaikkiaan saavuttamattomissa (kuten muistisairaiden ihmisten kohdalla saattaa olla). On keskityttävä siihen, mikä henkisellä alueella on olemassa ja yritettävä selvittää, millä tavalla katseen voi siirtää fyysisestä rappeutumisesta ja psyykkisten toimintojen heikkenemisestä (kuten muisti) henkiselle tasolle.
Muistisairaan ihmisen näkökulmasta on lohduttavaa, ettei elämän tarkoituksen tarvitse olla sidoksissa fyysiseen, aineelliseen eikä psyykkiseen hyvinvointiin.
Muistisairailla ihmisillä on oma luonteensa, arvonsa, roolinsa. Ihmisen arvo koostuu elämän varrella tehdyistä teoista, suoritetuista tehtävistä, kohdatusta rakkaudesta ja kestetyistä vaikeuksista. Muistisairaalla ihmisellä on kohdatessa oikeus tulla näkyviin omana itsenään muistisairaudesta huolimatta. Hänellä on oikeus säilyttää itsemääräämisoikeutensa niin pitkään kuin se on mahdollista.
Arvostava kohtaaminen muistisairaan ihmisen kanssa
Kohtaamista on tutkinut logoterapiaankin vaikuttaneella tavalla italialais-israelilainen filosofi Martin Buber (1878–1965). Hänen mukaansa kohtaaminen voi olla aitoa ja molemminpuolista vain silloin, kun emme etukäteen luokittele toisiamme mielikuviemme, tarpeidemme ja toiveidemme mukaan.
Ihminen ei ole Buberin mukaan vain suhteessa, vaan hän on itse suhde, joka tarvitsee Sinän tullakseen Minäksi. Vasta tällainen suhde on inhimillinen, persoonien välinen suhde, koska se ei objektivoi toista eikä esitä toista kohtaan vaatimuksia. Tämä ajatus sopii kohtaamiseen muistisairaan ihmisen kanssa.
Logoterapian perustaja Viktor Frankl ei täysin yhdy Buberin käsitykseen dialogisen kohtaamisen merkityksestä. Hän ei pidä puhdasta dialogista kohtaamista riittävänä, vaan aito kohtaaminen tapahtuu vasta sitten, kun se suuntautuu ulospäin, tarkoitukseen. Logoterapiassa ajatellaan, että kohtaamisessa on aina paikalla kolme: kaksi henkilöä ja se, jolle olemme vastuussa eli omatunto, yhteiskunta, Jumala tai kenelle itse kukin kokee olevansa vastuussa.
Tilanteessa, jossa muistisairaus estää henkisen – ainakin täyden – käytön, muistisairasta ihmistä ei pidä pitää vastuullisena. Silloin terve, jolla on henkinen ulottuvuus käytössään, kantaa kohtaamisessa vastuun.
Käytän tässä kirjoituksessani termiä kohtaaminen tarkoittaen tilannetta, jossa ollaan yhdessä muistisairaan kanssa niin, että se tapahtuu toisen mutta myös itsen parhaaksi. Kyse ei ole siis vain muistisairaan ihmisen hoitamisesta.
Logoterapeutit Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen ovat todenneet, että muistisairas ihminen on kykyjensä heikentymisen vuoksi suojaamaton ja toisten ihmisten asennoitumisen varassa. Tämä motivoi omaisia ja hoitajia opettelemaan, millä tavalla voimme tukea muistisairaita ihmisiä jokaisen kohtaamisen aikana. Arvostavaa kohtaamista on mahdollista opetella.
Kohtaamisessa jätämme toiseen ihmiseen aina jäljen, samoin kuin toinen ihminen jättää meihin jäljen.
Siitä kertoo hoivakodissa tapahtunut ei-kohtaaminen:
Palvelukodissa asuva rouva kävi kysymässä hoitajilta päivän ohjelmasta. Hänelle vastattiin ohimennen, ettei mitään erityistä ole tulossa. Rouva kääntyi takaisin asuntoaan kohti. Mennessään hän totesi painokkaasti: “Lähden sitten keksimään itselleni lisää sairauksia.”
Fenomenologi Max Scheler on sanonut, että heti kun alamme kohdella toista ihmistä olosuhteiden ja niiden vaikutusten uhrina, emme ainoastaan lakkaa kohtelemasta häntä ihmisenä vaan lamautamme myös hänen halunsa muuttua.
Muistisairas ihminen ei enää välttämättä kykene muuttumaan, mutta jos kohtelemme häntä vain muistisairauden uhrina, lamautamme hänet.
Elisabeth Lukas kirjoittaa kirjassaan Elämän voimat:
Me, jotka tässä vasta innokkaasti rakennamme omaa elämäämme, voimme oppia ja omaksua paljon vanhojen ihmisten henkisestä kypsyydestä. Vanhempien ihmisten täytyy saada kokea, että heillä on vielä paljon annettavaa.
Muistisairaan ihmisen kohtaaminen on aina mahdollisuuksien maailma. Se opettaa myös kohtaajalle jotakin uutta hänestä itsestään. Jokaisessa kohtaamisessa on on mahdollisuus välittää toivoa, yhtä logoterapian keskeistä arvoa.
Viktor Franklin mukaan ihminen on persoona, josta tulee persoonallisuus. Persoonallisuus ei tarkoita syntyperäisten ominaisuuksien yhteistoimintaa vaan sitä, mitä persoona on tehnyt itsestään, mitä hän on elänyt ulos itsestään.
Arvostavassa muistisairaan kohtaamisessa hoitaja tai omainen haluaa kohdata toisen ihmisen ytimen, nähdä tämän pintaa syvemmältä. On olennaista myös kysyä, millaisen jäljen me haluamme jokaisessa kohtaamisessa itsestämme jättää. Muistisairaan kanssa kohtaaminen ei ole aikakysymys vaan läsnäolokysymys.
Muistisairaalle ihmiselle jokainen kohtaaminen on ensimmäinen.
Naomi Feilin validaatiomenetelmä
Muistisairaita ihmisiä ei pidä yrittää vetää terveiden maailmaan kuulustelemalla näiltä, mikä päivä on tai mitä tapahtui aamulla. Muistamiseen painostaminen vie muistisairaan ihmisen energiaa ja lisää ahdistusta.
Tämän oivalsi yhdysvaltalainen Naomi Feil (s. 1932) jo nuorena, kun hän vietti koulun jälkeen aikaansa vanhempiensa työpaikassa, ohiolaisessa hoivakodissa. Hänen psykologi-isänsä johti hoivakotia, jossa hänen äitinsä työskenteli sosiaalityöntekijänä. Myös Feil halusi tehdä töitä vanhojen ihmisten auttamiseksi ja kouluttautui sosiaaliterapeutiksi. Vielä 1960-luvulla realiteettiterapiaan eli muistamisen aktivoimiseen perustuvaan menetelmään uskottin vahvasti. Feil näki kuitenkin puutteet sen ihmiskäsityksessä ja kehitti vuonna 1963 vastapainoksi validaatiomenetelmän, jota hän kehitti 1980-luvulle asti. Menetelmän tavoitteena on löytää ja tuoda esiin muistisairaan ihmisen sisäinen viisaus. Validaatio juontuu sanasta valid, arvonsa tunteva.
Suomeen validaatiomenetelmän toi Vanhustyön keskusliitto 1980-luvun lopussa, ja myös Naomi Feil vieraili Suomessa. Suomessa validaatiosta kehitettiin kuitenkin vuonna 2006 TunteVa-toimintamalli, koska validaatiomenetelmää haluttiin kehittää suomalaisen kulttuuri- ja hoitonäkemyksen sopivammaksi, uusimman tutkimustiedon pohjalta. Kehittämiseen haluttiin lisätä myös yhteishoidon näkökulma.
Yksi uranuurtajista oli tamperelainen kasvatustieteiden maisteri, edesmennyt validaatiotekniikan opettaja Satu Sipola, joka elämänsä ja uransa loppuvaiheessa palasi kuitenkin TunteVasta validaation alkujuurille ja käyttämään alkuperäistä termiä validaatio (Euroopassa Naomi Feilin elämäntyötä jatkaa Validation Training Institutessa Hollannissa hänen tyttärensä Vicki de Klerk-Rubin).
Validaatiomenetelmä on muistisairaiden ihmisten lääkkeetöntä, käytännöllistä hoitoa, jonka tavoite on vähentää ahdistuneisuutta ilman ahdistusta vähentäviä lääkkeitä. Validaatiomenetelmä perustuu muistisairaan ihmisen arvostavaan kohtaamiseen.
Validaatiomenetelmän ydinajatus on tukea muistisairaiden ihmisten vahvuuksia ja minimoida asioita, jotka rajoittavat heidän tekemisiään. Tämä näkemys on linjassa logoterapian näkemyksen kanssa siitä, että jokaisessa ihmisessä on löydettävissä terveyttä ja voimavaroja.
Naomi Feil kehitti hoitajien ja omaisten avuksi erityiset validaatiotyökalut muistisairaan hoitamisen arjen tilanteisiin.
Hänen tavoitteensa oli, että kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen ja tekniikoiden avulla yhdessäolosta muistisairaan ihmisen kanssa tulisi miellyttävämpää kuin ilman niitä. Omainen tai hoitaja oppisi uutta läheisestään mutta myös itsestään.
Feil uskoi, että se, joka validoi, saa nautintoa toisen auttamisesta ja myötäelämisestä ja hänen empatiansa kasvaa.
Muistisairaiden arvostava, validoiva kohtaaminen on hoivakotien ja sairaaloiden hoitajille vaativaa, koska jokainen muistisairas ihminen on kohdattava yksilöllisesti. Ei ole kahta samanlaista muistisairasta ihmistä.
Yksi hoitajan haastavimmista kysymyksistä itselleen on: Miten viestin sen, että hoidan muistisairasta ihmistä mielelläni?
Hoitajan on oltava utelias ja kiinnostunut ihmisistä.
Satu Sipola laati muistisairaan ihmisen kohtaamisen avuksi yhdeksän teesiä:
- Muistisairaalla on tunteet. Ne voimistuvat ajan myötä, jos ei tule kuulluksi.
- Lopussa ovat jäljellä turvan, rakkauden ja itsensä ilmaisun tarpeet.
- Dementoituva tarvitsee ihmisen, jolla on ymmärtäväiset silmät.
- Dementoituva viestii kuin lapsi mutta on aikuinen.
- Dementoituvaa ei saa nolata.
- Muistisairaalta ei pidä kysyä, muistaako hän. Se sitoo energiaa eikä vapauta sitä.
- Dementia ei ole yleistynyt, mutta ihmiset elävät pidempään.
- Yksikään muistisairaan luokse tehty käynti ei ole turha.
- Tapaaminen dementoituvan kanssa pitää päättää voimaannuttavaan tapahtumaan.
Logeterapeutti, psykoterapeutti ja validaatiokouluttaja Anna-Maija Ruhanen on laatinut muistisairaan ihmisen kymmenen toivomusta hoitajalleen:
- Sovi kanssani. Älä kinaa.
- Ohjaa minua. Älä koskaan häpäise.
- Muistele kanssani. Älä kysy “muistatko”.
- Teen mitä voin. Älä koskaan sano “et osaa”.
- Rohkaise ja kehu. Älä käyttäydy ylimielisesti.
- Yritä rauhoitella. Älä saarnaa.
- Yritä suunnata huomioni toisaalle. Älä perustele minulle.
- Toista. Älä sano “äskenhän minä sanoin”.
- Pyydä tai näytä mallia. Älä käske tai vaadi.
- Vahvista. Älä pakota.
Validaatiomenetelmän teesit tukevat logoterapian muistisairaan ihmisen hyvinvointia tukevia asennoitumistapoja:
- Suuntaa katseen ihmiseen, joka on ainutkertainen ja -laatuinen persoona.
- Korostaa ihmisen arvoa, joka on täysin riippumaton hyötyarvosta.
- Näkee ihmisessä terveyttä ja voimavaroja.
- Tavoittaa ihmisen henkisen ulottuvuuden.
- Pystyy tavoittamaan toivoa ja tulevaisuutta muistisairaan ihmisen elämässä.
- Uskoo elämän olevan tarkoituksellista ja merkityksellistä loppuun saakka.
Logoterapeuttisesti toimiva hoitaja tavoittelee tarkoituskeskeistä arkea. Sen kulmakivet ovat:
- Muistisairaan ihmisen tilanteeseen pysähtyminen
- Asukkaan tarinan kuuleminen
- Kuunteleminen, koskettaminen ja läsnä oleminen
- Asukkaan todellisuuden kunnioittaminen
- Varmistaminen ja rauhoittaminen
- Rehellisyys ja luovuus
- Voimavarojen tunnistaminen ja niiden mukaan suuntaaminen
- Yhteinen tekeminen ja hyödyllisyyden tunteen vahvistaminen
- Tarkoituskeskeisyys
(Lähde: Mahdollisuuksien matka – logoterapeuttinen ajattelu muistisairaan ihmisen hoidossa)
Logoterapian näkökulmasta elämän tarkoituksellisuus toteutuu myös muistisairaan kohdalla kolmessa keskeisessä arvoluokassa, jotka ovat luovat arvot, elämysarvot ja asennearvot:
Luovat arvot
Kokemus osaamisesta ja tarpeellisuudesta, tekeminen ja avuksi oleminen (tätä näkemystä painottaa myös montessori-menetelmä, jonka soveltaminen hoivatyössä ja muistisairaiden ihmisten hoidossa alkaa vahvistua Suomessakin), uusien mahdollisuuksien löytäminen menetettyjen tilalle, mielekkääseen toimintaan osallistuminen, valintojen tekeminen mahdollisuuksien mukaan, liikkuminen ja ulkoilu.
Elämysarvot
Muistelu, unelmointi ja haaveilu (eivät ole riippuvaisia kyvyistä), hiljentyminen ja hengellisyys, elämysten kokeminen, huumori ja nauru, tasavertaisena kohdatuksi tuleminen, ainutlaatuisena kohdatuksi tuleminen, läheisyys, rakkaus ja yhteenkuuluvuus.
Asennearvot
Asennoituminen tilanteeseen, jota ei voi muuttaa.
Logoterapeuttinen näkemys ja validoiva menetelmä tavoittelevat samaa: jokainen kohtaaminen lisää muistisairaan omanarvontuntoa ja kokemusta elämän mielekkyydestä. Tätä ei saavuteta, jos luovutaan tarkoituskeskeisen arjen vaalimisesta.
Muistisairaan ihmisen kohdalla logoterapian tukijalat eli tahdon vapaus, tahto tarkoitukseen ja elämän tarkoitus näyttäytyvät uudessa valossa. Muistisairas ihminen ei täysin voi enää muuttaa käyttäytymistään tai asennoitumistaan ja muokata elämäänsä. Hän ei aina kykene kantamaan vastuuta. Tarkoituksen etsiminen on kuitenkin myös muistisairaan ihmisen elämässä läsnä: sen vuoksi ihminen pitää elämäänsä elämisen arvoisena. Elämän tarkoitus ei logoterapian näkemyksen mukaan katoa koskaan.
Menneisyyden merkitys muistisairaan elämässä logoterapian ja validaatiomenetelmän näkökulmasta
Myös validaatiomenetelmässä muistisairasta ihmistä katsotaan kokonaisvaltaisesti, mutta menetelmän tausta on osittain psykoanalyyttinen. Menetelmän mukaan vanhan ihmisen elämässä tapahtuneilla asioilla on iso merkitys siihen, millaiset elämän viimeiset vuodet ovat. Tästä syystä tärkeät kysymykset kuuluvat:
Miten muistisairas ihminen on elänyt elämänsä? Kuinka hän on ratkaissut eri elämänvaiheissa selvitettävät asiat, kuinka hän on selvinnyt menetyksistä, kuinka hän on selvinnyt elämän iskuista?
Logoterapian katsantokanta muistuttaa, että on suorastaan lahja saada tutustua toisen elämäntarinaan. Siksi tarinan tarkastelussa on oltava hienovarainen. Elämäntarinasta voi löytyä vaikeita asioita, joita hoitajan ei pidä ryhtyä tulkitsemaan omien arvojensa tai tunteittensa pohjalta. Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen muistuttavat, että ihmistä ei saa määrittää hänen menneisyytensä perusteella. Hoitajan tehtävä ei ole löytää ja paljastaa intiimejä yksityiskohtia vaan (validaatiomenetelmän tavoin) etsiä ensisijaisesti voimavaroja nykyhetkeen.
Hoitajien ja omaisten voi olla välillä vaikea ymmärtää, mitä tapahtuu, kun muistisairas ihminen puhuu menneisyydestä käsin. Hän saattaa myös valita jonkun arjessaan toimivan ihmisen representoimaan eli edustamaan lapsuutensa tai nuoruutensa tärkeää ihmistä.
Jotta vanha ihminen kykenee kestämään nykypäivän menetykset, hän palauttaa vanhan mieleensä, uskoo Naomi Feil. Vanhalla ihmisellä on paljon menneisyydestä varastoitua viisautta. Hänen kannaltaan on loogista ja mielekästä palata menneisyyteen.
Viktor Frankl kirjoittaa kirjassaan Logoterapia – avain mielekkääseen elämään, että elämän katoavaisuus kuuluu yhtenä osa-alueena ihmiselämän “traagiseen kolmikkoon”, johon logoterapiassa lasketaan kärsimys, syyllisyys ja kuolema. Muistisairas ihminen on Naomi Feilin näkemyksen mukaan tietoinen siitä, että edessä on väistämätön kuolema.
Franklin mukaan olennaista se, miten omaiset tai hoitajat kykenevät välittämään ihmiselle uskon siihen, että mitään ei menetetä lopullisesti menneisyyteen, vaan kaikki säilyy siellä ikään kuin se olisi tallennettu turvallisesti varastoon. Menneisyys on turvallisin olemassaolon muoto. Sen, mikä on mennyttä, olemme tallentaneet ja pelastaneet menneisyyteen.
Voisiko jopa ajatella, että muistisairaalla ihmisellä on ihmeellinen kyky elää (myös) tässä menneisyydessä?
Muistisairas ihminen poimii usein myös ympäristön vihjeistä tietoa, jonka hän tulkitsee aiempien kokemustensa kautta. Yhteinen lauluhetki voi tuoda mieleen laulamisen kirkossa lapsena.
Jos hoivakodissa muistisairas ihminen istuu omissa ajatuksissaan lapsuudenkodissaan (ehkä selvitäkseen tylsyydestä) ja hoitaja yhtäkkiä koputtaa olkapäälle ja pyytää syömään, on vain loogista, jos muistisairas ihminen on vielä hetken ajatuksissaan lastensa kanssa tai on itse lapsi. Hoitajan tehtävä on validoiden tuoda muistisairas ihminen tähän hetkeen. On tärkeää toki sallia muistisairaan ihmisen liikkuminen muistojen maailmassa, mutta yhtä tärkeää on kuitenkin vastata hänen tämänhetkisiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa.
Erityisen kiinnostavaa on miettiä, voiko muistisairas ihminen jopa elää yhtä aikaa kahdessa maailmassa tai ulottuvuudessa.
Eräs Alzheimerin tautia sairastava mies asuu kotona ja pärjää kotihoidon turvin. Hänen vaimonsa kuoli 20 vuotta sitten, mutta mies kokee vaimon olevan talossa koko ajan. Välillä vaimo tulee taloon omilla avaimillaan ja joskus hänellä on mukanaan vieras mies. Mies näkee vaimonsa oikeasti. Yleensä vaimo ei puhu. Hän näyttää samalta kuin viimeisinä vuosinaan, mutta jalat ovat ketterämmät. Muistisairas mies tietää, että vaimo on kuollut, mutta silti hän elää elämää, jossa vaimo on talossa läsnä.
Mies ei ole uskaltanut kertoa kotihoidon työntekijöille elämäntilanteestaan, jotta hän ei saisi “höperön” leimaa.
Onko olemassa kaksi maailmaa – mutta mies ei ole ollut aiemmin toisesta tietoinen?
Voiko kahden maailman olemassaolon kokemus olla jopa ilmiö, joka osaltaan voisi selittää esimerkiksi tavaroiden piilottelua tai muuta, terveiden ihmisten silmissä erikoista käyttäytymistä (esimerkiksi väitteitä siitä, että “toinen ihminen tulee ja vie lompakon”).
Muistisairaan tunteet kohtaamisessa – miten muistisairaan kanssa ollaan?
Kun muistisairaus on edennyt, muistisairas ihminen ei voi enää muuttaa itseään tai käyttäytymistään. Validaatio on empatiaa ja kykyä tunnistaa ja ottaa todesta se, mitä toinen tuntee.
Logoterapeutti ja validaatiokouluttaja Anna-Maija Ruhanen painottaa, että muistisairaan kohtaamisessa tarvitaan aina tunnevuorovaikutusta eli sitä, että toisen tunteet kuullaan. Omaisten on usein haastavaa ymmärtää, että muistisairaan arvostava kohtaaminen ei onnistu pelkällä rationaalisella perustelulla, järkipuheella. Järjelliset perustelut eivät vie tilannetta eteenpäin. Logoterapeutti Uwe Böschemeyer kiteyttää ihmisen käsitettä avaavassa 18 kohdan listassaan, että järjen kehittämistä tärkeämpi arvo on sydämen sivistys.
Kun muistisairas ihminen kokee, ettei järjellä tarvitse enää selittää kaikkea, hän vapautuu. Hän kokee, että toiseen voi luottaa.
Tunteen validoiminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hoitaja sanoo: “On ymmärrettävää, että…” tai “Minä näen/kuulen/huomaan, että sinä…” “Kun sanoit noin, niin kerro lisää!”. Toisen tunteet kuuleva hoitaja tai omainen viestii, että hän haluaa tietää lisää. Hän huomioi myös eleet ja ilmeet. “Näin, että huokaisit. Tuntuuko pahalta?”
Mentalisaation eli mielentämisen ajatus tukee validaatiomenetelmää: mentalisaatio tarkoittaa pyrkimystä nähdä päällepäin näkyvän käyttäytymisen taakse ja pohtia, minkälaisia tunteita, ajatuksia, toiveita tai uskomuksia toisen ihmisen käyttäytymisen takana voisi olla.
Mentalisaatio auttaa toisen ihmisen ymmärtämistä: kun ymmärrämme, minkälaiset ajatukset, toiveet, pelot, uskomukset tai kokemukset motivoivat toisen käyttäytymistä, voimme vähentää toiseen kohdistua väärintulkintojamme. Mentalisaatio ei kohdistu vain toisiin ihmisiin vaan se on myös avain itsemme ymmärtämiseen. Toisin kuin ehkä luulemme, ei oma mielemme ole itsellemmekään läpinäkyvä.
Muistisairas ihminen voi ilmaista todelliset tunteensa vain silloin, kun hän kokee olevansa turvassa eli vastassa on hyvää tarkoittava ihminen, validaatiomenetelmän sanoin “ystävälliset silmät”.
Validaatiomenetelmää noudattava hoitaja ei voi sanoa “minä tiedän, miltä sinusta tuntuu”, koska silloin hän tarjoilisi toiselle vain omaa kokemusmaailmaansa ja yrittäisi luoda toiselle tämän puolesta merkityksiä. Sen sijaan hänellä on mahdollisuus lohduttaa.
Omaisen ja hoitajan on syvällisesti hyväksyttävä, että tunteet ovat ihmiselle totta ja että tunteiden huomiotta jättäminen invalidoi. Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen muistuttavat, että yksi hoitajien haasteellisimmista tehtävistä on hyväksyä muistisairas ihminen omana itsenään, yrittämättä muuttaa tai kasvattaa häntä.
Omaiset kokevat kuitenkin usein, että muistisairas ihminen on vaikea kohdata, koska hänen kanssaan saattaa olla vaikea keskustella. Kohtaamista vaikeuttaa loogisen kommunikaation puute.
On totta, että monen muistisairaan on hankala tuottaa loogista puhetta. Jos muistisairas ihminen sanoo, että “kun minä sillä tavalla en kuitenkaan ole mennyt enkä koskaan”, on mahdollista arvostavasti vastata, että sellaistahan se elämä tosiaan on.
Omaisen ja hoitajan on opittava kommunikoimaan muistisairaan kanssa tavalla, joka ylläpitää muistisairaan ihmisen omanarvontuntoa ja positiivista ihmiskäsitystä itsestään.
Muistisairaan ihmisen kanssa kohdatessa on hyvä ymmärtää, että tämä saattaa käyttää symbolista kieltä ja puhua vertauskuvin.
Jos muistisairas ihminen sanoo, että sänky on tulessa, se voi tarkoittaa “ikään kuin tulessa”. Ehkä hänellä on kuuma, selkä kipeänä tai närästystä. Jos hän väittää, että huoneessa on häkää, hänellä saattaa olla pääkipua.
Jos muistisairas ihminen kysyy kerta toisensa jälkeen, paljonko kello on, hän ei halua tietää ajan kulusta. Hän saattaa olla pitkästynyt. Aika kuluu hitaasti.
Missä minun äitini on? voi tarkoittaa oikeasti: missä minun turvani on. Kun muistisairas ihminen sanoo äiti, hän saattoi etsiä turvaa, tuttua, hellyyttä tai sitä, että hänestä välitetään. Myös koti ja ruoka symboloivat turvaa.
On siis opeteltava olemaan kiinnostunut siitä, mitä muistisairas ihminen tuntee eikä siitä, mitä hän sanoo. Jos tähän kykenee, kohtaamisesta muodostuu arvostava. Parhaat vastaukset ovat: hyvin sanottu, tuon minä ostan, en olisi itse osannut ajatella noin.
Validoiva hoitaja tai omainen ei myöskään teeskentele, ole samaa tai eri mieltä. Hän yksinkertaisesti kuuntelee muistisairaita ihmisiä tuomatta omaa realiteettiaan toisen totuudeksi.
Validoiminen tarkoittaa validoivaa asennetta. Validaatio ei tarjoile muistisairaalle ihmiselle näkemyksiä eikä yritä parantaa tätä. Validoiva hoitaja tai omainen on empaattinen kuuntelija. Tästä syystä validoiva hetki voi olla terapeuttinen kokemus, koska se vähentää ahdistusta, lisää hyvinvointia ja parantaa kommunikaatiota.
Validoiva hoitaja tai omainen ei valehtele edes terapeuttisessa mielessä. Toisen ihmisen kokonaisvaltainen arvostaminen tarkoittaa myös ymmärrystä siitä, että muistisairas ihminen sisimmissään tietää, mikä on totta. Jos hänelle valehdellaan, vahingoitetaan kahdenvälistä luottamusta.
Muistisairaan ihmisen elämässä on harvoin teeskentelyä. Suoran puheen kohtaaminen on avartava kokemus myös hoitajalle ja omaiselle.
Muistisairaan ihmisen on usein helpointa keskustella menneistä tapahtumista. Niitä voi aktivoida valokuvien ja musiikin avulla. Yksi montessoripedagogien käyttämä tapa on kirvoittaa menneitä muistoja käyttämällä apuna tuoksuja: tervaa, koivua, tupakkaa jne. Tuoksuaistin nostattamista muistoista nousee kiinnostavia keskusteluja tässä päivässä ihmeteltäväksi.
Validoiva hoitaja ja omainen on kekseliäs ja etsii tämän kaltaisia tapoja löytää tie muistisairaan ihmisen elämän tärkeisiin asioihin.
Yhtä lailla silloin, kun muistisairas ihminen menettää kykynsä puhua, varhain omaksutut tavat äänehdellä tai liikkua korvaavat sanat. Muistisairas ihminen korvaa arkipäivän menetykset varhain opituilla kyvyillä. Samasta syystä vieraita kieliä oppinut muistisairas ihminen saattaa menettää kyvyn puhua jo sujuvaksi muodostunutta vierasta kieltä ja palaa äidinkieleensä.
Muistisairaan kanssa käyty keskustelu täytyy aina käydä niin, että luovutaan täyden logiikan vaateesta ja keskustellaan muistisairaan ajatuksenjuoksua myötäillen. Voidaan jopa ajatella, että kaikki kommunikaatio ja kohtaaminen muistisairaan kanssa on tietynlaista myötäilyä, etsintää, salapoliisityötä. Tietyssä mielessä tällainen, tilanteessa suurta luovuutta edellyttävä kohtaaminen ja dialogi on sukua logoterapiassa käytetylle sokraattiselle dialogille tai Elisabeth Lukasin sen pohjalta kehittämälle naiiville kyselymenetelmälle, joiden molempien tarkoitus on myöskin saavuttaa toiselle keskustelun osapuolelle tunne siitä, että hän oivaltaa, kykenee, osaa itse – vahvistuu.
Kaksi näkemystä keskeneräisestä elämäntehtävästä
Jos ihminen on elämänsä varrella kyennyt selvittämään ristiriidat ja kriisinsä, hän ei välttämättä myöhemmin tarvitse toisten validaatiota. Hän validoi itse itseään.
Keskeneräiset elämäntehtävät sen sijaan odottavat mukaan vielä vanhana, uskoo Naomi Feil. Tässä näkemyksessä validaatiomenetelmä sivuaa psykoanalyyttista ajattelua ja eroaa jossakin määrin logoterapeuttisesta näkemyksestä. Feilin mukaan muistisairas ihminen saattaa haluta palata selvittämättä jääneisiin – eli kenties torjuttuihin – asiohinsa, koska niiden ratkaiseminen on hänelle tervehdyttävä kokemus.
Ne muistisairaat ihmiset, joilla on elämässään selvittämättömiä asioita, kokevat Feilin mukaan tarvetta saada ilmaista ne ja selvittää ristiriidat ja kriisit ennen kuolemaa. Ne ovat asioita, jotka heidän olisi pitänyt voida selvittää jo paljon aikaisemmin elämän varrella.
Tässä tehtävässä muistisairaat ihmiset eivät tarvitse arvostelua vaan tukea. Tehtävä näkyy heidän olemuksessaan ja puheissaan.
Elisabeth Lukas kirjoittaa kirjassa Tahdonvoimalla terveeksi, että perinteisellä psykologialla on tapana tulkita jokaisen inhimillisen ilmaisun johtuvan emotionaalisista syitä, jotka ovat lujasti ankkuroituneita perimään, lapsuuteen tai (edellä mainittuihin) varhaisempien vaiheiden oppimisprosesseihin. Mutta kun mukaan otetaan henkiset aspektit, tämä reaktiomalli ei Lukasin mukaan enää päde, koska ihminen ei ole yksinkertainen “reaktiokone” vaan hän antaa itsenäisiä vastauksia, joista hän myös kantaa itsenäisesti vastuun.
Tuula Kataisen mukaan logoterapia ei kiellä menneisyydestä puhumista, mutta siihen ei ole syytä jumittua, etteivät nykyhetken mahdollisuudet ja toisenlaisen tulevaisuuden rakentaminen mene ohi.
Ehkä elämän selvittämättä jääneitä asioita voitaisiin verrata myös Viktor Franklin ajatukseen siitä, että ihmisellä voi olla negatiivisia omantunnon tuskia? Ne eivät aiheudu tekemisistä vaan tekemättä jättämisistä, elämässä laiminlyödyistä tilaisuuksista ja käsistä päästetyistä mahdollisuuksista.
Logoterapeuteista Uwe Böschemeyer katsoo, että jokaisella ihmisellä on tiedostamattomassaan sisäisiä kuvia, joiden eksistentiaalinen kohtaaminen auttaa ja parantaa ihmistä (kun taas Franklin mukaan tiedostamatonta ei voi tutkia).
Lauri Pykäläinen selittää Böschemeyerin ajatuksiaan väitöskirjassaan niin, että Böschemeyer pitää oleellisena – toisin kuin logoterapiassa yleensä –, että on otettava vakavasti elämän “polaarinen struktuuri” ja “korkeus- ja syvyyspsykologian” yhteenkuuluvuus.
Lukas sanoittaa logoterapeuttisen näkemyksen niin, että vanhat ja heikot voivat käyttää hyväkseen nykyhetkeä täydentääkseen elämänsä aarretta, viimeistelläkseen, hioakseen, saattaakseen sen lopulliseen muotoonsa. Kyse on sisäisestä valosta ja elämän vilja-aittaan kootun elämänaarteen järjestyksestä, ei keskeneräisten elämäntehtävien selvittämisestä. Hän kirjoittaa tästä elämän järjestelemisestä Kaikki mukautuu ja täyttyy – vanhuuden tarkoituskysymys -tekstissään (1999):
Siellä sisällä on jotakin, joka pistää; se on vielä annettava anteeksi. Siellä sisällä on jotain, joka on ymmärretty väärin: sen arvo pitää vielä tunnustaa ja sitä kunnioittaa. Ja siellä on oven edessä viimeinen lyhdekasa: on solmittava rauha itsensä ja luojansa kanssa, ennen kuin aitan ovet sulkeutuvat.
Muistisairaan ihmisen kohdalla tämä ei kuitenkaan välttämättä onnistu. Tästä syystä omaisen tai hoitajan on oltava valmis ottamaan vastaan “tuli mitä tuli”. Logoterapeutti ja validaatiokouluttaja Anna-Maija Ruhasen mukaan se, että aika aina hoitaisi ja parantaisi arvet, on virhepäätelmä.
Logoterapeuttisessa ajattelussa ikääntyvä tietää vaistonvaraisesti, että kaikelle minkä elämä ja henki synnyttää, on suotu vain määrätty aikansa. Vanheneva ihminen näkee itsensä vaihtoehdon edessä: voi joko hyväksyä vastahakoisesti, vaatien tai turhautuneena tai nöyrästi antautuen se tosiasia, että elinaika on rajallinen. Logoterapiassa hyväksytään se, että elämäntehtävä jää pirstaleiseksi. Tätä kautta määräytyy viimeisten elinvuosien tarkoitus.
Elisabeth Lukasin mukaan vanhuuden tarkoitukseen ei kuitenkaan voi vastata pohtimatta koko elämän tarkoitusperspektiiviä, mukaan lukien alkua ja loppua, syntymistä ja katoamista.
Arjen validaatiotekniikoita – logoterapeuttisin silmin
Naomi Feilin kehittämät käytännön validaatiotekniikat edellyttävät hoitajalta ymmärrystä siitä, missä vaiheessa muistisairaus on. Yhtä lailla hoitajan on ymmärrettävä, milloin validointia ei tarvita, sillä liiallinen validoiminen invalidoi. Monet muistisairaat ihmiset kykenevät pitkään elämään hyvinkin normaalia elämää ja arkea, ja on tärkeää muistaa, etteivät kaikki välttämättä tarvitse validointia ollenkaan. Validointimentelmä centering sopii kuitenkin kaikkien muistisairaiden ihmisten – kuten myös terveiden – kohtaamiseen.
- Validaatiomenetelmä: Ennen kuin menet muistisairaan ihmisen luokse, pysähdy, hengitä syvään, luovu omasta päivän stressistäsi, rauhoitu ja keskity hetkeen. Älä vie muistisairaan ihmisen luo omaa huonoa energiaasi. Tämän tekniikan nimi on englanniksi centering.
Logoterapia: Logoterapeutit Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen ohjeistavat logoterapeuttisesti ajattelevaa hoitajaa kysymään itseltään:
Mitä minä tuon mukanani astuessani muistisairaan ihmisen kotiin, asuntoon tai huoneeseen? Tuonko pettymykseni, katkeruuteni, kyllästymiseni, huoleni tai näytellyn välittämiseni vai tuonko valon, elämänmyönteisyyden, ikkunan ulkomaailmaan, lämmön ja huolenpidon? Minkä minä valitsen?
- Validaatiomenetelmä: Havainnoi muistisairaan ihmisen tunnetila ja ilmaise se ääneen (esim. sinulla on ikävä, näen, että sinua harmittaa, kiva, kun sinulla on selvästi hyvä mieli).
Jos esimerkiksi muistisairas ihminen odottaa lukitun hoivakodin ovella ja kertoo haluavansa kotiin hoitamaan lapsia, “lapset odottavat jo”, hoitaja ei voi vastata, että kotia ei enää ole ja lapsetkin ovat jo aikuisia. Hänen on ensin sisäistettävä toisen kaipuu ja vasta sen jälkeen mietittävä, millä muistisairaan ihmisen huomio siirretään toisaalle. Hän voi sanoa:
Kaipaat lapsiasi, minä näen sen. Lastenlapsesi ovat sinulle tärkeitä.
Tai hoitaja voi kysyä: mitä tykkäät tehdä kotona?
Jos muistisairas ihminen sanoo hoivakodissa, että nyt on lähdettävä keräämään kanalasta munat, voi kysyä: olitko se sinä, joka ne aina keräsi?
Jos muistisairas ihminen sanoo, että näytät tutulta ja olette työskennelleet samassa paikassa, voit vastata: tuntuupa kivalta, että minä tunnun sinusta tutulta.
Logoterapia: Elisabeth Lukas kirjoittaa kirjassa Sinunkin elämälläsi on tarkoitus (s. 263): Älkää päästäkö korvienne ohitse sitä, mitä potilas ehkä avuttomasti yrittää teille kertoa. Se, joka sulkee korvansa potilaan ääneltä, sulkee myös sydämensä.
Logoterapian menetelmä dereflektio tarkoittaa huomion suuntaamista itsestä poispäin. Se on hyperreflektion vastakohta. Kun muistisairasta ihmistä autetaan dereflektoimaan eli kiinnittämään huomio ahdistavasta asiasta toisaalle ja unohtamaan vaikeutensa, poistetaan tarpeetonta kärsimystä ja ahdistusta.
- Validaatiomenetelmä: Kysy avoimia kysymyksiä: kuka, mitä, missä, milloin, miten. Vältä miksi-kysymystä, koska muistisairas ei kognition heiketessä kykene selittämään syys-seuraussuhteita.
Logoterapia: Miksi-kysymysten esittäminen on ihmiselle ominaista kriisien, sairauksien ja vaikeiden muutosten koskettaessa omaa elämää. Miksi juuri nyt? Miksi juuri minulle? Logoterapian ajattelussa miksi-kysymyksiin juuttumista pidetään ihmisen voimavaroja kuluttavana. Kun ihminen pystyy luopumaan miksi-kysymyksestä, tulee tilaa uudelle. Tärkeää on se, miten ihminen tilanteeseen suhtautuu ja miten hän toimii siitä eteenpäin.
- Validaatiomenetelmä: Toista välillä avainlauseita ja avainsanoja eli niitä sanoja ja lauseita, joita muistisairas ihminen itse käyttää eli validoi hänen sanansa. Sillä kun muistisairaus on edennyt, muistisairas ihminen nauttii omien sanojensa kuulemisesta jonkun toisen sanomana. Kuuntele, mitkä ovat “kuumia sanoja” eli lauseen tärkeimpiä ja oleellisimpia sanoja ja toista ainakin ne (esimerkiksi jos muistisairas ihminen sanoo “tämä koti on hirveä roihala”, kuumat sanat ovat hirveä roihala).
- Validaatiomenetelmä: Tee yhteenvetoja ääneen siitä, mitä muistisairas ihminen on sanonut. Näin näytät, että olet kuullut ja ymmärtänyt, mitä hän haluaa sanoa.
- Validaatiomenetelmä: Kysy hankalissa tilanteissa äärikysymyksiä. Esimerkiksi, jos muistisairas ihminen valittaa ruuan maistuvan pahalta, hoitaja voi kysyä, onko lautasella nyt pahin kanaruoka jonka hän on koskaan elämässään syönyt. Tai jos muistisairas ihminen ikävöi äitiään, voi kysyä, mikä äidissä oli ihaninta. Näin autetaan muistisairasta ihmistä vähentämään ahdistusta ja itse osallistumaan ongelman ratkaisemiseen. Kun muistisairas kertoo, ketä hän kaipaa eniten, voi kysyä, millainen ihminen tämä oli ja ohjata näin hänen ajatuksensa positiiviseen.
Logoterapia: Logoterapian dereflektiomenetelmä yhdistyy tähänkin validaatiotekniikkaan (katso kohta 2).
- Validaatiomenetelmä: Jos muistisairas ihminen kykenee muistamaan menneisyydestään käsillä olevaa ongelmaa vastaavan tilanteen, voidaan pyytää häntä kertomaan selviytymistekniikastaan eli siitä, kuinka hän silloin selviytyi itse Näin voimistetaan hänessä ollutta vahvuutta ja siirretään hänen huomionsa ongelmasta toisaalle.
Validoiva hoitaja tai omainen nostattaa muistisairaan uskoa omiin kykyihinsä. Jos muistisairas mies ei esimerkiksi kykenisi enää itse ajamaan partaansa, häntä pitää auttaa tekemään se kädestä pitäen. Muistisairaan ihmisen aivot tulkitsevat, että kun oma käsi liikkuu, hän toimii itse. Silloin ei tule tunnetta, että minulta viedään tämäkin.
Jos muistisairas ihminen kohtaa paljon pettymyksiä, ne voivat kasautua häpeän tunteeksi ja purkautuvat lopulta raivona.
Logoterapia: Elämän tarkoituksellisuus voi toteutua tekemällä tai toimimalla. Ne lisäävät kokemusta osaamisesta ja tarpeellisuudesta. Muistisairaan ihmisen mahdollisuuksia onnistua pitää tietoisesti vaalia jokaisessa kohtaamisessa. Jos muistisairas ihminen kykenisi itse ajamaan parran, ei missään nimessä pidä auttaa häntä siinä ennen kuin on pakko. Jos muistisairasta ihmistä itseään voi pyytää auttamaan, niin kannattaa aina tehdä – vaikka vain pitämään jotakin tavaraa kädessä hetken aikaa.
Selviytymistekniikan muisteleminen menneisyydessä liittyy jälleen logoterapian dereflektiomenetelmään (katso kohta 2) ja muistelemisen merkitykseen.
- Validaatiomenetelmä: Kun muistisairas on ahdistunut tai vihainen, on toimivaa kysyä ja rakentaa mielikuvaa vastakohdasta, jolloin kiinnitetään huomio toisaalle, hyvään.
Esimerkiksi: Nyt kun sanot kärsiväsi tässä talossa, milloin asiat olivat paremmin? Milloin sinun oli parempi olla verrattuna tähän hetkeen? Kerro siitä.
Hankalissa tilanteissa on hyvä muistaa, että muistisairas ihminen taistelee sellaisten asioiden puolesta, jotka ovat hänelle arvokkaita. Ihminen ärähtää, kun hänen arvojaan uhataan, niin muistisairaat ihmisetkin. Terveiden on vain vaikea hyväksyä sitä.
Validoivan hoitajan tai omaisen vaativa tehtävä onkin yrittää selvittää, mikä muistisairaan ihmisen viestien taustalla painaa. Näin ajatellen on helpompi ymmärtää, jos muistisairas ihminen esimerkiksi huutaa. Kenties hänen täytyy saada purkaa viimein se raivo, jota hän on pidätellyt koko elämänsä. Validoiva hoitaja kysyy:
“Haluatko huutaa?”
“Haluan!”
“Anna tulla, huuda vain!”
Logoterapia: Muistisairaan ihmisen käyttäytymistä voi tarkastella ratkaisua vaativana haasteena, häiritsevänä ongelmana tai arvokkaana voimavarana. Laineen ja Heimosen mukaan joskus hankalalta tuntuva käyttäytyminen tai tunne voi olla terve reaktio johonkin tilanteeseen. Jotta hoitaja erottaa sen käytösoireesta, hänen asenteellaan ja osaamisellaan on merkitystä. He kertovat kirjassaan erään hoitajan kertoman esimerkin (lyhennetty):
“Meillä on yksi miesasukas, joka päivästä toiseen kertoo nuoruuden muistojaan. Mies on ollut asukkaana yli kymmenen vuotta, joten olemme kuulleet jutut jo moneen kertaan. Yhtenä iltana mies kertoi taas tarinoitaan taukoamatta. Minun työparinani oli Mirja, joka sanoi minulle: ´Ihailen tuota miehen kerrontaa`. Kun aloin itsekin kuunnella ja pohdimme yhdessä tapahtunutta, huomasimme, kuinka hän tosiaan kertoi tarinansa selkeästi, rauhallisella äänellä. Hän antoi tilaa toisillekin asukkaille sanoa omia kommenttejaan. Aikaisemmin olimme yrittäneet keskeyttää ja ohjata tilannetta niin, että asukas ei olisi päässyt jatkamaan kerrontaa. Emme huomanneet, että se onkin itse asiassa hänen voimavaransa.”
Huomion kiinnittäminen itsestä toisaalle on myös logoterapian derefletion menetelmä (katso kohta 2).
- Validaatiomenetelmä: Muistele yhdessä. Muistisairas ihminen muistaa usein vanhoja tapahtumia ja kokee itsensä vahvemmaksi menneisyyden tapahtumista puhuessa. Muisteleminen on lääkkeetöntä hoitoa.
Logoterapia: Logoterapiassa lähtökohtana on aina muistisairaan ihmisen elämäntarinan, arvojen ja tottumusten kunnioittaminen. Logoterapian näkökulmasta kuitenkin myös uusien muistojen kerääminen sairauden edetessä on merkityksellistä. Hoitoyhteisössä otetut valokuvat, tallennetut esineet ja tarinat kertovat elämän jatkuvuudesta. Niidenkin kautta voi muistella ja vahvistaa hyviä kokemuksia.
Sini Eloranta, Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen kirjoittavat Pro Terveys -lehdessä (3/2013), että vanhan ihmisen identiteetti voi jopa kadota hoitoyhteisöön, jos kukaan ei tunne hänen menneisyyttään eikä hän kykene sitä itse kertomaan. Tieto vanhan ihmisen elämäntarinasta ja nykyisen elämäntilanteen hyvä tunteminen muodostavat yhdessä sen kivijalan, jonka varaan eettisesti hyvää hoitoa rakennetaan.
- Validaatiomenetelmä: Jos et ymmärrä muistisairaan ihmisen epäloogista lausetta, ota avuksi pronominit. Jos muistisairas ihminen esimerkiksi sanoo, että “pampat tulee ja varastaa”, kysy “varastavatko ne ihan kaiken?”
- Validaatiomenetelmä: Säilytä katsekontakti.
- Validaatiomenetelmä: Älä puhuttele muistisairasta ihmistä selän takaa tai sivusta tai kaukaa.
- Validaatiomenetelmä: Päätä tapaaminen niin, että muistisairaalle ihmiselle jää hyvä mieli ja tunne osaamisesta. Sano vaikka: hyvinhän sinä pärjäät.
Muistisairaita ihmisiä kohdatessa auttaa myös tilanteeseen sopivasti käytetty huumori. Huumoria pidetään logoterapiassa tärkeänä tapana irrottaa henkilö tietystä tilanteesta. Huumori auttaa myös tiedostamattomia henkisiä voimavaroja vapautumaan. Nauramisella on todettu olevan positiivisia fysiologisia vaikutuksia, ja sen käyttö on terapeuttista ja kasvattavaa. Huumorin on katsottu olevan jopa vastalääkettä kivuille.
Huumori kuuluu logoterapiassa elämysarvojen ulottuvuuteen. Muistisairaan kohdalla huumoria täytyy kuitenkin käyttää taiten, ymmärtäen sen, että esimerkiksi ahdistunut ihminen ei kykene välttämättä näkemään tilanteessa huumoria. Myös muistisairaan ihmisen kanssa pätee vanha hyvä sääntö: ei koskaan naureta hänelle vaan hänen kanssaan.
Joillakin muistisairailla ihmisillä elämän tarkoitus voi olla myös kärsimys. Sen voi joskus kääntää voimavaraksi, jolloin elämäänsä tyytymätön muistisairas ihminen voi saada yllättävää voimaa siitä, jos hänen erityistaitonsa validoidaan.
Eräs 77-vuotias muistisairas nainen valitti päivittäin, kuinka hänen hoivakotinsa yksiö oli rotankolo ja hirvittämä murju, eivätkä omaiset keksineet, miten he voisivat auttaa naista hyväksymään asuntonsa (eli elämäntilanteensa). Lopulta yksi omaisista keksi onnitella naista siitä, että hän oli tästä kärsimyksestä huolimatta edelleen virkeä ja elossa – ja hänellä taisi olla paljon paremmat kyvyt kärsiä elämässä kuin monella muulla. Muistisairas nainen energisoitui ja totesi omaisilleen ylpeänä: “Näin on! Minä olen hyvä kärsimään!”
Loppusanat: Logoterapeuttisen ja validaatiomenetelmän hyödyt
Kun hoitaja hoitaa muistisairasta ihmistä kokonaisvaltaisesti ja kohtaa tämän arvostaen, hän ymmärtää syyt muistisairaan ihmisen disorientaation taustalla. Hän näkee vanhenemisen ja vanhuuden elämänvaiheen positiivisesta näkökulmasta ja samalla ymmärtää toisen ihmisen arvon. Hoitajalla tai omaisella on myös mahdollisuus vanheta itse ymmärtäen, että myös vanhuus on lahja.
Hoitajalla on mahdollisuus tunnistaa hetkien voima ja lukuisat mahdollisuudet parantaa muistisairaan ihmisen elämää.
Naomi Feil on sanonut, että muistisairas ihminen ansaitsisi vähintään kahdeksan minuuttia arvostelematonta kuuntelemista päivässä. Lääketieteen tohtori, psykoterapeutti Alfried Längle kirjoittaa kirjassa Tahdonvoimalla terveeksi sanoin, joita voisi soveltaa ohjeeksi muistisairaan ihmisen kanssa kohtaamiseen (lyhennetty):
Minä keskityn häneen, siihen mitä hän nyt sanoo – – –, kaikki muu on toisarvoista. On vain hän, joka luottaa minuun, ja minä joka olen tällä hetkellä olemassa yksin häntä varten. Vuorovaikutuksellisen olemassaolon tiedostaminen, tässä, me kaksi, nyt – – – itsensä antaminen toiselle, luottamuksen lahjoittaminen ja kestäminen – – – minä sallin itseeni kohdistuvat odotukset, olen kokonaan käytettävissä ja koen hänen kanssaan tarkoituksen.
Validaatio ei onnistu aina, sillä yksikään ihminen ei kykene validoimaan onnistuneesti “kuin kone”. Aina ei ole edes syytä validoida.
On myös todennäköistä, että hoitajan on helpompi validoida kuin omaisen. Omaisen ja muistisairaan ihmisen välillä on kokonainen elämänhistoria myös vaikeuksineen. Tästä syystä omaisen on osoitettava myötätuntoa itseään ja yritystään kohtaan: jo se, että haluaa yrittää validoivaa ja arvostavaa kohtaamista – on arvokasta.
Validoiva kohtaaminen ei ole aluksi helppoa. Sitä pitää harjoitella. Ei siis ole ihme, jos omaiset kokevat epäonnistuvansa hankalissa tilanteissa kerta toisensa jälkeen. Se on inhimillistä.
Naomi Feil toteaa kirjassaan Validation Breakthrough (2002), että validoivat hoitajat eivät ole opettajia vaan fasilitaattoreita. Validointiin ei tarvita korkeakoulututkintoa vaan kykyä hyväksyä ja suhtautua empaattisesti muistisairaan ihmisen elämään. Validoiva hoitaja ei tuomitse.
Vaikka Naomi Feil on validaatiomenetelmässään laatinut konkreettisia ohjeita hoitajille ja omaisille, mitkään ohjeet eivät Minna Laineen ja Sirkkaliisa Heimosen mukaan kanna pitkälle, jos ei löydy halua itse etsiä oikeita vastauksia ja tapaa kohdata läheinen kokonaisvaltaisesti ja tämän arvoa nostattavasti. Arvostava kohtaaminen edellyttää aina myös tilanteen mukaista luovuutta, samaa, jota logoterapiassa odotetaan terapeutilta.
Hoitajille suuri kysymys kuuluu: miksi huolehtia tänään potilaista, jotka ovat huomenna kuolleita?
Siksi, koska omaiset ja hoitajat voivat nähdä heissä oppimestarinsa, jotka ovat jonkin matkaa edellä. Siitä kasvaa arvonanto ja hienotunteisuus – ja arvostava kohtaaminen.
Silloin edessä ei ole enää vanha ruumis tai muistisairaus alastomana ja avuttomana vaan eletyn elämän yltäkylläisyys, joka katoamattomuudessaan herättää kunnioitusta. Riutuvan ruumiin hoivaaminen – ja kohtaaminen – on Elisabeth Lukasin mukaan pohjimmiltaan kumarrus inhimillisen elämän ajattomalle tarkoitukselle.
Hoitaja ja omainen voivat myös sopeutua edessä olevan läheisen, muistisairaan ihmisen menetykseen, koska yhteinen aika, jonka he tämän kanssa viettävät, ei logoterapian mukaan pyyhkiydy pois.
Rakkaus kohdistuu logoterapeuttisessa ajattelussa persoonaan, elävään – tai kuolleeseen.
Logoterapeuttinen ja validoiva kohtaaminen tapahtuu aina tasa-arvoisesti. Sini Eloranta, Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen muistuttavat, että vaikka hoitaja ja vanha ihminen ovat hoidollisissa tilanteissa erilaisissa rooleissa, ihmisinä heillä on sama tie kuljettavanaan.
Logoterapian näkökulmasta hoitaja tai omainen saa kokea itsen transsendenssin eli hän voi suuntautua itsestään ulospäin. Itsen transsendenssi on ihmisen olemassaolon korkein muoto. Logoterapeutti Tuula Kataisen mukaan itsen transsendenssi on vain ihmiselle ominainen kyky ajatella ja toimia itsensä ulkopuolelle suuntautuen, elää ja omistautua jollekin tehtävälle ja toiselle ihmiselle. Silloin kysymys on tehtävästä tai ihmisestä sinänsä, ei omien tarpeiden tyydytyskohteesta. Ihmisenä olemiseen kuuluu kaivata jotakin itsensä ulkopuolella olevaa, itsensä ylittävää.
Mikä voisi olla antoisampaa kuin saada rakkaudellinen yhteys muistisairaaseen ihmiseen, auttaa tätä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ihmiseksi, jolla on vielä tehtävä tässä maailmassa? Voisiko se jollakin hoitajalla tai omaisella olla jopa elämän senhetkinen tarkoitus?
Lopulta myös hoitajalla on jokaisessa kohtaamistilanteessa vapaus valinta asenteensa työhönsä, muihin ihmisiin ja jokaiseen kohtaamiseen. Vapaus kantaa sisällään myös vastuun tehdyistä valinnoista, jokaisen hetken tarkoituksesta.
Jos omainen tai hoitaja kykenee asennoitumaan uudelleen olemassaoloonsa, uudenlainen yhteys muistisairaan kanssa voi parhaimmillaan saada aikaan yhden logoterapian tavoitteen, eksistentiaalisen muutoksen tilanteessa, joka on voinut tuottaa tuskaa. Tällainen asenteen muutos toteuttaa myös logoterapian tärkeää näkökantaa eli sitä, että ihmisenä oleminen on aina myös toisin olemista, muuksi tulemista.
Minna Laine ja Sirkkaliisa Heimonen kirjoittavat: Mitä enemmän terveyttä pystyt tavoittamaan, sitä enemmän pystyt virittämään muistisairaan ihmisen elämään toivoa ja sitä vahvemmin pystyt itse uskomaan hänen mahdollisuuksiinsa ja hetkien voimaan.
Ja kuka tietää, ehkä hoitaja tai omainen, joka on itse saanut lapsena tai elämässään vain vähän rakkautta – jopa omilta vanhemmiltaan – voi korvata sen antamalla rakkautta muistisairaalle ihmiselle kohtaamalla tämän arvostavasti.
Muistisairaiden ihmisten validaatiomenetelmän ja logoterapeuttista ajattelun sisäistäneet hoitajat ja omaiset voivat nähdä työnsä merkityksellisenä, koska he eivät koskaan ajattele hoitavansa tai kohtaavansa lohduttomia tapauksia. Päinvastoin, he myötävaikuttavat siihen, että heille uskottujen ihmisten elämän sadonkorjuuaika saa parhaan mahdollisen päätöksen.
Hanna Jensen
Logoterapian perusopintojen lopputyöessee
Lähteet
Teokset
Feil, N: The Validation Breakthrough. Health Professions Press 2002.
Frankl, V: Logoterapia – avain mielekkääseen elämään. Lyhytterapiainstituutti Oy 2005.
Frankl, V et al. (toim.): Tahdonvoimalla terveeksi. Kirjayhtymä 1985.
Katainen T: Logoterapia I. Näinkin voi ajatella ihmisestä ja elämästä. Logoterapiainstituutti. (Sivut 15 –16, 21, 25, 57 – 59).
Laine, M: Mielen voimaa. Logoterapeuttisia näkökulmia mielen hyvinvoinnin vahvistamiseen. Ikäinstituutti 2013. (Sivu 13).
Laine M ja Heimonen S: Mahdollisuuksien matka. Logoterapeuttinen ajattelu muistisairaan ihmisen hoidossa. Oriveden hoivapalveluyhdistys ry 2010.
Lukas, E: Elämän voimat. Kirjayhtymä 1985.
Lukas, E: Kaikki mukautuu ja täyttyy. Vanhuuden tarkoituskysymys (kirjareferaatti). Alkuteos vuodelta 1999, suomennos Logoterapiainstituutti 2014. (Sivu 13).
Lukas E: Sinunkin elämälläsi on tarkoitus. Kirjayhtymä 1984.
Möller, P ja Åman I (toim.): Logoterapia. Peruskäsitteitä, filosofiaa, käytäntöjä. Logoterapiainstituutti 2012.
Pykäläinen L: Ihmiskäsitys, arvot ja kasvatus Franklin ja Böshcemeyerin logoterapioissa. Akateeminen väitöskirja. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutusyksikkö 2004. (Sivut 104, 129, 142, 147, 188).
Sähköiset artikkelit
Eloranta S, Laine M ja Heimonen S: Uusia näkökulmia vanhustyöhön logoterapeuttisen ajattelun valossa (2013)
https://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2016/08/Logoterapeuttinen.pdf Luettu 31.3.2021.
Mitä on mentalisaatio? Suomen mentalisaatioinstituutti. https://www.mentalisaatio.fi/mentalisaatio/ Luettu 30.3.2021.
TunteVa-menetelmien käyttö dementoituvien vanhusten disorientaation eri vaiheissa https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/71251/TunteVa-menetelman_kaytto.pdf?sequence=1&isAllowed=yLuettu 30.3.2021.
Sipola, S: Validaatio, tunteiden kuuntelu. Artikkeli.
https://docplayer.fi/5623929-Validaatio-tunteiden-kuuntelu.html Luettu 15.2.2021.
Julkaisemattomat lähteet
Möller, P. Vanhuusvaiheen elämäntarkoituksellisuus – elämänkokemus viisaudeksi ja elämän mielekkyydeksi. Logoterapiainstituutti 2020.
Ruhanen A-M: keskustelu. Helsinki 17.11.2020.
Ruhanen A-M: Validaatio- ja TunteVa-koulutus. Stadin Ammatti- ja aikuisopisto 10 – 11.11.2019.