Referaatti Sari Valton podcastista (Yle Areena)
Onnellisuudesta on tullut menestyksen mittari ja juuri se on saanut meidät voimaan pahoin. Näin väittää filosofian tohtori ja onnellisuustutkija Ilona Suojanen Yle Areenasta löytyvällä Podcastilla, jossa Sari Valto keskustelee onnellisuuspaineesta yhdessä Suojasen ja sosiologian professorin Suvi Salmenniemen kanssa. Podcast käsittelee ilmiötä, jonka moni tunnistaa: paineen elää onnellista elämää. Kun elämän peruspilarit ovat kunnossa, alkaakin kilpailu onnellisuudesta. Kyse ei ole enää siitä, kenellä on hienoimmat autot, talot ja muuta materiaa. Uudeksi ilmiöksi vanhan rinnalle on noussut onnellisuus. Se pitää saavuttaa keinolla millä hyvänsä menestyksen merkiksi.
Onnellisuudesta on tullut uusi statussymboli, jota tavoitellaan ja työstetään pakonomaisesti. Voidaan puhua hyvinvointiin sairastumisesta. Onnellisuuspaine näyttäytyy kaikkialla yhteiskunnassa muun muassa laajoina hyvinvointipalveluiden tarjontana. Työpaikoilla on alettu ajatella, että onnellisen näköiset ihmiset ovat automaattisesti hyviä työntekijöitä. Ei siis enää riitä, että on oikea tutkinto, taidot ja kokemus, vaan pitää olla myös onnellinen, koko ajan. Kun siihen ei pysty, otetaan käyttöön onnellisuusnaamio. Sosiaalinen media on keskeinen paikka onnellisuuden esittämiselle ja sen määrittämiselle. On unohdettu ja haluttu piilottaa fakta, että elämä on harvoin pelkkää juhlaa.
Todellisuudessa onnentunnetta koetaan työpaikalla erityisesti silloin, kun asiakas tai työkaveri kohdataan autenttisesti omana itsenään. Itse onnellisuusnaamion käyttäminen ja kulissien ylläpito syövät voimia. Uuvuttavaksi koettiin myös masentuneena ja uupuneena vastuullisuus omasta onnestaan. Onnellisuusnaamarin riskit ovatkin, että työpaikalla minkäänlaisia ongelmia ei uskalleta tuoda esille. Kaikesta negatiivisesta pyritään vaikenemaan.
”Kell`onni on, se onnen kätkeköön.” Vanhempi sukupolvi ajattelee pitkälti Eino Leinon runon mukaisesti, eikä halua esitellä omaa onneaan kaikelle kansalle. Tänä päivänä onnea esitellään ja sitä halutaan ylikorostaa sosiaalisessa mediassa. Elämme terapeuttisessa kulttuurissa, jossa psykologiset selitysmallit ja ajatus ihmisen itsensä toteuttamisesta ovat arkipäivää. Nuorten on itse löydettävä merkitys elämälleen. Elämme yksilökeskeisessä kulttuurissa, jossa perinteet ja perinteiset auktoriteetit eivät enää ole viitoittamassa elämää samoin kuin ennen. Jo 60-luvulla yhdysvaltalainen sosiologi Philip Rieff kirjoitti, että psykologit tulevat korvaamaan kaikki auktoriteetit sodanjälkeisissä yhteiskunnissa, joissa onnellisuutta ajatellaan itse tarkoituksena, eikä sivutuotteena.
Ihmiset uupuvat onnellisuuden tavoittelussa. Onnen jahtaaminen on niin läsnä tässä ajassa, että kukaan ei voi olla immuuni näille kulttuurin viesteille. Yksilön vastuuta korostava aika luo myös suuria paineita siihen, että jokaisen on tehtävä valintoja kantaakseen vastuunsa tästä itsensä kehittämisestä. Yksilöitä syyllistetään helposti, mikäli yksilö ei käyttäydy vastuullisesti ja terveellisesti. Syyllistämisen keskellä voi unohtua, että emme ole tasa-arvoisia tekemään täysin samoja valintoja.
Kansalaiset ovat hämmennyksissä onnellisuus-markkinoiden suuren tarjonnan keskellä. Tämä hämmennys voi johdattaa ihmisen itsekkääseen oman itsen kehittämiseen, arvopohjista piittaamatta. Vaarana on pyrkimys hyvinvoinnin maksimoimiseen ja halusta löytää oma potentiaali repien ”kaikki irti” jopa ihmissuhteista.
Minkälaisia valintoja elämässään kannattaa tehdä, jos haluaa etsiä pysyvämpää onnea, eikä hetken humahduksia? Olisi myös hyvä pohtia onko onnellisuus tavoitteena ja päämääränä itsessään järkevä tavoite, jos se johtaa yksinäiseen ja onnettomaan elämään. Voiko hyvinvointiin sairastua? Ainakin on havaittavissa hyvinvointi- ja onnellisuusähkyä. Onnellisuuden suorittaminen ja tavoittelu ovat joidenkin ihmisten kohdalla muuttuneet kokopäivätyöksi ja sen myötä tilaan, jossa ihminen ei enää tunnista itseään. Pitäisikö onnellisuuden jahtaaminen lopettaa kokonaan, ennen kuin sen tavoittelu kääntyy itseään vastaan mielenterveysongelmien ja elämän merkityksen häviämisen muodossa?
Podcastia logoterapian linssien läpi tutkaillen
Jo Frankl totesi aikoinaan, että ihmisten vaistomainen kyky elää elämää on heikentynyt. Tavat, perinteet ja arvot eivät enää viitoita ihmisten tietä samalla tavalla, kuten entisaikoina. Uusilla sukupolvilla on siis vapaus toimia oman mielensä mukaan, kun traditiot eivät ohjaile elämää. Mutta osaako ihminen aina käyttää tätä vapauttaan vastuullisesti, tai ylipäätään hyvinvointia lisäävästi? Ei ehkä uskalleta ajatella enää itse, tai ei luoteta siihen, mitä sisäinen äänemme meille puhuu. Ehkä sitä ei ehdi pysähtyä kuulemaankaan. Luottamus omaan itseen voi olla hyvin heikko. Aletaan tehdä sitä mitä muutkin tekevät. Halutaan näyttää ulospäin siltä, miltä oletetaan muiden haluavan meidän näyttää. Tällainen tilanne voi logoterapian opin mukaan johtaa eksistentiaaliseen tyhjiöön, jossa päällimmäisenä tunteena on sisäinen tyhjyyden tunne.
Hyvinvointiyhteiskunnassa on ehkä liikaakin aikaa ja mahdollisuuksia pohtia omaa elämää ja pyöriä oman navan ympärillä. Ajaudutaan kierteeseen, jossa jatkuvasti haikaillaan jotain muuta, uutta ja parempaa, mikä toisi täyttymyksen tunnetta ”tyhjiöön.” Kovasta yrityksestä huolimatta elämä tuntuu tyhjältä, ehkä jo merkityksettömältäkin. Onnen jahtaamisessa lienee kysymys myös tuon tyhjiön täyttämisen tarpeesta. Tällaisessa eksistentiaalisen turhautumisen jännitteettömässä tilassa Ihmiset alkavat keinotekoisesti luomaan itse jännitettä elämäänsä. He alkavat vaatimaan itseltään suorituksia, pakonomaista onnellisuuden tavoittelua. Median ja somen luoman harhan mukaan päämääräksi voidaan asettaa onnellisuus. Mutta onko onni oikea arvo, jonka voi asettaa kiinnekohdaksi ja päämääräksi? Mitä logoterapia sanoo hyperintentiosta? Ja mitä logoterapia opettaa onnesta?
Logoterapian mukaan myös kärsimys voi tarjota mahdollisuuden uuden löytämiseen ja oman elämän arvojen kirkastumiseen. Kärsimys on siis tärkeä osa kasvuamme ihmisenä. Itse onnea analysoidessaan Frankl käyttää termejä mielihyvä, ilo ja nautinto, jotka kaikki viittaavat logoterapian mukaan johonkin ihmisen sisäiseen tilaan. Onni on henkilökohtainen kokemus, eikä sitä milloinkaan voi asettaa päämääräksi. Nämä mielihyvän, ilon ja nautinnon tunteet ilmenevät tahattomina seurauksina. Suora onnen tavoittelu ei siis onnistu. Logoterapiassa onni on päämäärään, eli tarkoitukseen pyrkimisen, tai siihen suuntautumisen sivutuote.
Logoterapialla paljon annettavaa ihmisille, jotka kokevat elävänsä merkityksetöntä elämää. Logoterapia näkee, että tämä epätoivoinenkin tunne on todiste siitä, että ihmisellä on tarkoituksen löytämisen tahto. Tässä kohtaa ei ole siis aina välttämätöntä lyödä ihmiseen masennusdiagnoosin leimaa, vaan rohkaista ihmistä, että hänen tuntemuksensa on merkki inhimillisestä ihmisyydestä. Logoterapeutti voi yhteistyössä ohjata ja auttaa asiakasta uusien ja terveellisten arvojen ja päämäärien etsimisessä ja löytämisessä.
Itse onnea ja sen tavoittelua logoterapeuttisesti tarkastellessa on hyvä ymmärtää kolme logoterapian keskeistä käsitettä: tahto tarkoitukseen, itsen transsendenssi ja noodynamiikka. Ihmisenä oleminen on intentionaalista, eli ihminen on olemisessaan suuntautunut itsestään ulospäin, johonkin itsensä ulkopuoliseen. Tämä itsen transsendenssi on ihmisenä olemisen ydintä. Ihminen on tarkoitusta etsivä olento. Tämä tarkoitus on itsen ulkopuolella, maailmassa. Mitä enemmän ihminen paneutuu tehtäväänsä ja mitä täydellisemmin hän omistautuu tehtävään/toiseen ihmiseen, sitä enemmän hän on ihminen ja oma itsensä.
Franklin mukaan elämän tarkoituksen täyttäminen on arvojen toteuttamista. Hänen mukaansa elämästä tulee tarkoituksellista toteuttamalla luovia arvoja, elämysarvoja sekä asennearvoja. Lukas lisäsi asennearvoihin vielä yleistetyt asennearvot, suhtautumisen ja asennoitumisen elämän myönteisiin ilmiöihin. Todettakoon vielä, että paralleelinen arvojärjestelmä – useita arvokkaita asioita elämässä samanaikaisesti – on henkivakuutuksemme elämän kolhuissa.
Arvojärjestelmässä saattaa korkeimpana ja ainoanakin arvona olla hyvinvointi tai onnelliselta näyttäminen. Siinä tilassa ei pääse syntymään henkisen tason tervettä jännitettä, eli noodynamiikkaa. Onnea jahtaava ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa itse onnen tavoittelu kääntyy itseään vastaan. Mitä enemmän onnea tavoittelee, sitä kauemmas onni pakenee. Logoterapia käyttää termiä hyperintentio, tai hyperreflektio. Hyperreflektiosta pyritään logoterapian mukaan irti dereflektion avulla. Onnen jahtaajan olisi tärkeää löytää näkökenttäänsä tärkeämpiä ja arvokkaampia asioita. Dereflektio auttaa itsestä ulospäin katsomista.
Logoterapia ei kuitenkaan näe, että homeostaasi ja mielihyvä yksistään riittäisivät ihmiselle. Logoterapia opettaa, että onnellisuus on omien arvojen toteuttamista. Kun selkiyttää itselleen, mikä elämässä todella on tärkeää ja toimii vastuullisesti sen mukaan, voi kokea elävänsä itse valittua, aktiivista elämää. Elämä kysyy, minä vastaan. Logoterapian kautta voi kokea myös itsemyötätuntoa. Täydellistä ja valmista ihmistä ei ole. Olemme kaikki keskeneräisiä ja epätäydellisiä, mutta se juuri tekee meistä ainutkertaisia ja inhimillisiä. Tämän ainutkertaisuuden vuoksi meillä on erilaisia tehtäviä elämässämme suoritettavina. Ainutkertaisuus siis todistaa, että kaikilla tehtävä ei voi olla sama.
Onnellisuuspainetta lisääviä, logoterapian nimeämiä haitallisia elämäntapoja ovat täydellisyyden vaatimus ja itsensä tarkkailu. Tuntuuko nyt tarpeeksi onnelliselta? Näytänkö tarpeeksi onnelliselta muiden silmissä? Nykypäivänä listaan pitäisi ehdottomasti lisätä pakonomainen tarve vertailla omaa elämää ja itseään somen kautta näkyvään rinnakkaistodellisuuteen. Olemme toki vastuussa siitä, että pidämme itsestämme huolta. Mutta missä menee terve raja? Nousisiko vastaus kenties logoterapian pohdiskelevaan tyyliin kysymyksestä ”mikä on motiivi”?
Onnellisuusnaamion vai onnellisuuden tunteet toisten huomioon ottamisen ja autenttisten kohtaamisten hetkillä. Kun uskalletaan riisua onnellisuusnaamio, kyetään olemaan aidosti läsnä dialogissa ja suuntaudutaan itsestä toiseen ihmiseen. Tapahtuu siis itsestä etääntyminen. Terveellinen suoritus on haaste ja samalla nautinto. Ei se mitä tekee, vaan miten sen tekee.
Mitä on kestävä onnellisuus, onko sitä? Ainakin hetkellisten humahdusten rinnalla kestävämpään onnellisuuteen kuuluu globaalinen ajattelu. Ajatellaan siis ”omaa nokkaa pidemmälle.” Vapaus valita ja sen vastinparina vastuu omista valinnoistaan. Suuntaudutaan pois omasta itsestä kohti maailmaa, vastuumme kantaen. Pyritään siihen, että mahdollisimman monella tässä maailmassa olisi mahdollisimman hyvät eväät onnelliseen elämään. Huolehditaan toisistamme. Ehkä se olisi sellaista kestävämpää onnellisuutta, jos sellaista on olemassa. Eli oman hyvän lisääminen ei ehkä olekaan se juttu, vaan se, että itse tuo valinnoillaan jotain hyvää tähän maailmaan.
Teija Alipirjelä
Logoterapiaopiskelija