Valikko

“Tässä olen, mitä voin tehdä hyväksesi?”

Kun olet nähnyt yhden muistisairaan ihmisen, olet nähnyt yhden muistisairaan ihmisen. Tämä tosiasia on valjennut minulle omaisena viimeisen 13 vuoden aikana, kun olen huolehtinut muistisairaista vanhemmistani. Ensin isästä, sitten äidistä.

Kirjoitin molemmista kokemuksistani kirjan: 940 päivää isäni muistina ja elokuussa ilmestyneen Äitini muistina – toinen kierros (Siltala). Ensimmäisen kirjan aikana en ollut opiskellut logoterapiaa, mutta äitini rinnalla olen kulkenut logoterapian opiskelijana. Ilman logoterapiaa ymmärrykseni meistä kolmesta maailmassa olisi ohuempi.

Matka äitini kanssa on ollut haastavampi kuin isän kanssa, koska sairaus teki äidistä vihaisen ja hän kohdisti vihaansa minuun. Tämän vihan saatoin ottaa tyttärenä vastaan logoterapian kantavien ajatusten ansiosta. Käänsin ajatuksen – asenteeni – niin, että oli onni, että äidillä oli joku, jolle hän saattoi turvattomuutensa osoittaa.

Kirjani eivät ole varsinaisesti logoterapiakirjoja, mutta etenkin äitikirjan henki nousee logoterapiasta. Se korostaa vastuuta. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, minä ja äitini. Pohdin dokumentinomaisessa kerronnassani seitsemän vuoden ajanjakson verran, miten kumpikin meistä voisi vielä elää hyvää elämää. Logoterapian näkökulmasta ajatukseni kuulostavat tällaisilta:

Kokemukseni mukaan omaiset hätääntyvät läheisensä diagnoosin hetkellä. Helpottaa eniten, jos omainen etääntyy itsestään ja kääntää asenteensa näkemään, missä on vielä vapaa alue, mikä kaikki on vielä mahdollista. Diagnoosi ei ole kuolemantuomio vaan uudenlaisen elämänvaiheen alku.

Tehtäväni auttajana on rohkaista muita omaisia hyväksymään läheisen sairaus osana elämää: ”tällaistakin elämä on nyt tuonut”. Jos ylläpitää väkisin toivoa siitä, että toinen olisi kuten aina ennenkin eikä uskalla nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on, pettyy kerta toisensa jälkeen. Suuri tehtävä on auttaa sairastunutta toimimaan oireittensa kanssa. Logoterapian sanoin: vapautta ei ole se, että tekee mitä tahtoo, vaan se, että tahtoo sitä, mikä on tehtävä.

Mitä hyvää todellisuuden näkemisestä seuraa? Oma kokemukseni mukaan turha taistelu lakkaa. Voi suuntautua kohti toista ja näin ollen löytää hetken, ellei jopa elämän tarkoituksen. Voi antaa asioiden tapahtua. Voi hylätä ajatukset tietynlaisesta lopputuloksesta. Oppaana on aito omatunto. Olo helpottuu.

Jälkikäteen omainen saattaa huomata, että mahdollinen kärsimys on antanut hänelle tilaisuuden kypsyä ihmisenä.

Logoterapia opettaa kohtaamaan arvostavasti

Olen keskustellut omaisten kanssa lukuisia kertoja siitä, kuinka he kokevat huolehtivansa ”lapsesta”. Ymmärrän vertauksen vaikeassa tilanteessa, vaikka en itse ajattele niin. Muistisairas ihminen ei ole lapsi. Hän voi kommunikoida epäloogisesti kuten lapsi, mutta hän on edelleen aikuinen. Logoterapian mukaan ihmisen ydin, henkinen ulottuvuutemme, ei sairastu, ja tämän asian tiedostaminen lisää arvostustamme kohtaamisissa. Henkinen ulottuvuus ei välttämättä ole käytettävissä, mutta se ei ole kadonnut.

Koska muistisairaan ihmisen on kuitenkin vaikea toimia henkisestä ulottuvuudestaan käsin, vastuu kohtaamisessa on meillä omaisilla.

Ei tarvitse ylläpitää täydellisen harmonian vaadetta. Se ei yleensä ole muistisairaan ihmisen kanssa mahdollista.

Minulta on kysytty usein, olenko ehtinyt tai voinut surra sitä, että ”menetän äitiäni pala palalta”. Pidän lausetta kliseenä, vaikka ymmärränkin ajatuksen sen takana. Mutta koska olen voinut syvällisesti hyväksyä sen, että äitini on sairastunut, en haikaile ja sure terveen äidin perään. Hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on nyt. Nautimme hyvillä mielin siitä, mitä on jo tehty ja saatu aikaiseksi. Mikään ei ole mennyt hukkaan, yhteistä tervettä aikaa ei kukaan voi ottaa pois. Tästä syystä minun ei tarvitse surra eikä käyttää energiaani sellaisen haikailemiseen, mitä en mitenkään voi palauttaa. Äitini on vielä täällä. En ole menettänyt häntä.

Jokaisella ihmisellä on arvo riippumatta siitä, mitä hän on saanut aikaiseksi. Tämä logoterapeuttinen ajatus tulee hyvin ajankohtaiseksi, kun on tekemisissä muistisairaan ihmisen tai muuten kyvyiltään muuttuneen ihmisen kanssa. Ei tarvitse suorittaa mitään, ei tarvitse tehdä vaikutusta. Joskus vain yhdessä oleminen, vaikka ulapalle katseleminen riittää. Isän kanssa saatoimme olla vierekkäin kymmenen minuuttiakin hiljaa. Yhdestä sellaisesta hetkestä nojatuoleissamme jäi minulle vahva, kaunis muisto.

Tilanne näyttäytyy uudessa valossa

Logoterapiasta ei saa kikkakakkosia muistisairaan ihmisen kanssa olemiseen. Mutta siitä saa jotakin paljon syvempää, koko ihmisyyttä koskevaa apua, toivoa ja lohtua, joka saa tilanteen näyttäytymään uudessa valossa. Rinnakkain on kaksi aikuista, jotka suuntautuvat toisiaan kohti, eri näkökulmista. Toinen antaa toiselle tarkoituksellisen tehtävän auttaa, toinen saa auttaa. Silloin voi sanoa: ”Tässä olen, mitä voin tehdä hyväksesi?” Auttajia tukee logoterapeuttinen ajatus siitä, että toisen ihmisen pyyteetön auttaminen on suurenmoinen, inhimillinen teko. Ja hyvä teko palautuu itselle oman hyvän olemisen kokemuksena.

Logoterapia kehottaa kieltäytymään radikaalisti uhriutumisesta. Ei myöskään kannata rakentaa kohtalonomaisista iskuista itselleen identiteettiä.

Ehkä omainen oppii löytämään itselleen ihmisen kokoisen paikan, joka sisältää myös rajat sille, mihin hän taipuu ja mitä hän tekee. Niin minunkin oli tehtävä. Ja siinä samassa tajusin, että muistisairas ihminen, äiti, opetti minua. Ellei muuta niin sen, kuinka ollaan muistisairaan ihmisen kanssa. Silloin ymmärsin myös, että kyse on lopulta kaikenlaisen erilaisuuden todellisesta hyväksymisestä ja suvaitsemisesta. Muistisairas ihminen ei ole pelkkää muistisairautta, vaan paljon paljon muutakin.

Kirja Äitini muistina – toinen kierros (Siltala) on saatavilla kirjakaupoissa ja kirjastoissa sekä äänikirjana.

Hanna Jensen

Facebook
Twitter
LinkedIn
WhatsApp
Email