Johdannoksi
Logoterapian luoja psykiatrian ja neurologian professori Viktor E. Frankl (1905-1997) puhui lähes koko 1900-luvun ihmiskäsityksen kapenemisen vaaroista reduktionismin, psykologismin ja sosiologismin seurauksena. Näillä hän tarkoitti liiallisen yksipuolista näkemystä ihmisestä erilaisten syy-seuraussuhteitten mukaisesti. Pohdin, millaisissa muodoissa nämä omassa ajassamme näyttäytyvät.
Sanotaan, että nuoremme elävät ajassa, jossa toivo ja rohkeus elämässä ovat katoamassa. Erilaiset uhat ja epävarmuudet vievät tulevaisuutta ja toivoa. Elämme aikaa, jolloin todellakin erilaiset riskitekijät, ilmaston muutos, kansainvälisen politiikan epäonnistumisen tuomat sodat ja sodanuhat, talouden ja työmarkkinoiden kehittymisen ja tekoälyn tuomat muutokset vaikkapa ammattirakenteisiin ovat päivittäin esillä ja tuntuvat yksittäisen ihmisen kannalta lamaannuttavilta. Miten nuori voi orientoitua ajassamme rohkeasti omaan tulevaisuuteensa? Tämä koskee tietysti koulutus- ja ammattisuunnitelmia, mutta laajemminkin elämää. Uutisissa kerrotaan esim. syntyvyyden alenemisesta ja perusteeksi todetaan, että nuori ei tohdi perustaa perhettä. Hän ei halua nuorena sitoutua lapsiperhearkeen, mutta ei myöskään sitoutua parisuhteeseen. Kun ja jos hän sitten myöhemmällä iällä haluaisikin oman perheen, asia ei ehkä enää onnistukaan ihan jo biologisista syistä. On niin paljon vaihtoehtoja ja tietoa niistä, että ihminen ei tiedä, miten vaihtoehdoista osaa valita juuri sen oikean. Elämään suunnataan ideaaliodotuksia ja jokaisen pitäisi osata varmistaa oma onnellisuutensa, olla vastuussa onnellisuuden tunteistaan elämän joka vaiheessa. Valitsematta jättäminenkin on kuitenkin valinta.
Olemmeko ymmärtäneet jotakin ihmisenä olemisesta ja elämästä väärin, yksipuolisesti? Aikaamme kuvataan terapiayhteiskunnaksi, nyt jo traumayhteiskunnaksi. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen elämäntilanteessaan kokemiin pettymyksiin, epäonnistumisiin ja tunnetasolla ei-onnellisuuteen tarjotaan terapiaa avuksi ja trauman käsitettä selitykseksi. Asioiden hahmotus ja ilmaisu tehdään psykologisen käsitteistön ja sanoituksen avulla ja ne ovat uineet jo ihan arkiseen kieleemme ja tapaan ymmärtää ihmistä ja elämää. Ellei elämä toteudu ihanteiden ja ennakko-odotusten mukaisesti, putoamme masennuksen ja ahdistuksen loukkuun ajatellen, että elämä on pettänyt meidät. Selitystä etsitään psykokielellä ja ilmiö nähdään psyykkisenä oireiluna. On luonnollista syyttää yhteiskuntaa, aikaa, aiempia sukupolvia tai jotakin muuta siitä, että en ole onnellinen. Ellei omassa elämässä ole selkeää tapahtumaa, joka alakuloa, elämänhaluttomuutta ja pelokkuutta selitä, ylisukupolvisen taakan siirtymä on eräs tulkinta tilanteelle.
Yhteiskunnallisen yksilöistyminen
Tiedän, että kirjoitan provosoivasti, mutta puhunkin nyt sosiologina ajan hengestä, yleisistä ajattelumalleista ja niiden muutoksista yhteiskunnassa. Sieltä ne heijastuvat yksilön kokemuksiksi omassa elämässään. Puhun yhteisöllisen siirtymisestä yksilölliseksi, yhteiskunnan rakenteiden ja ajattelumallien ja ratkaisujen muuntumisesta yksilön kannettavaksi ja liityn tässä saksalaisen sosiologin Ulrich Beckin (1944-2015) ajatteluun. Hän kirjoittaa: ”Oman yksilöllisyyden, oman kohtalon ja onnen seppänä olemisen ajatukseen liittyy se, että yhteiskunnalliset ongelmat, häiriöt ja kriisit ymmärretään yksilöiden psyykkisiksi taipumuksiksi ja niiksi ne refleksion kautta kääntyvätkin: joukkotyöttömyys, ahdistus, uupuminen, neuroosit, addiktiot, aggressiot, depressiot nähdään yksilöistä aiheutuviksi. Syynä ovat traditioiden tyhjentyminen ja esikuvattomuus. Yksilöt joutuvat itse määrittelemään identiteettinsä ja muokkaamaan sitä kokeillen elämänsä aikana useaan otteeseen. Enää ei ole mahdollista siirtyä esim. uskonnon, yhteiskuntaluokan tai ideologian varmuudesta toiseen varmuuteen.” Sosioekonominen nousu ei ole aiempaan tapaan ennustettavissa ja sen lasku voi uhata ketä vaan. Beck puhuu riskiyhteiskunnasta, jossa minuus ja oma identiteetti on rakennettava yhä uudelleen. Kun nykyisessä tilanteessa elämme totuuden ja faktojen jälkeistä aikaa ja siihen liittyy myös tekoäly vaikutuksineen sekä kybermaailma, oman elämän ennakoitavuus ei ainakaan ole parantunut.
Minuuden pienentäminen
Jos näemme yksilön puuttuvan onnellisuudentunteensa kautta, henkilökohtaisen epäonnistumisen ja ikävien kokemusten kautta vahingoittuneena tai vahingoittumisalttiina, potentiaalisena traumapotilaana ja aina terapian tarpeessa olevana, ei ole ihme, että terapian tarve ja kysyntä on räjähtänyt. Elisabeth Lukas ennusti tämä kehityssuunnan jo 1990-luvun alussa. Tästä näkökulmasta ihmistä ymmärtäessämme olemme pienentämässä häntä ja hänen mahdollisuuksiaan. Unkarilais-kanadalaisen sosiologin, prof. Frank Furedin (1947-) käsite ”minuuden pienentäminen” (deminished self) kuvaa muuttunutta ihmiskäsitystä ajassamme. Koettu toivottomuus lisääntyy ja voimavarat vähenevät.
Mistä löytyisivät rohkeuden ja elämän tarkoituksellisuuden eväät ja hahmottamisen tavat tässä ajassa, jos yhteiskunta tai sen alakulttuurit eivät sitä kykene tarjoamaan? Miten voisimme auttaa minuuden pienentymisen sijasta sen laajentamista?
Minuuden laajentaminen
Viktor E. Frankl ja hänen oppilaansa psyk.tri Elisabeth Lukas (1942-) olivat suorastaan näkijöitä tämän kehityksen suunnasta. He antavat myös monia näkemyksiä tilanteen kääntämiseksi toivon suuntaan. Koska vaistot eivät enää kerro eivätkä perinteet ohjaa, tarvitaan vaihtoehtojen tunnistamisen ja valinnanteon taitojen vahvistamista. Valinnassa arvot ovat ohjaamassa tarkoituksen suuntaan mielihalujen ja yleisten ajattelumallien kollektiivisen suunnan sijasta ja auttavat löytämään kulloisessakin tilanteessa juuri sen tarkoituksellisemman vaihtoehdon.
Ihmisenä olemisen ja elämän luonteen arvon ja olemuksen oivaltamiseen logoterapiassa on monia keinoja. Ihminen on ainutkertainen, absoluuttisen arvon omaava, luotu ja oman itsensä ja olemuksensa myötäluoja. Hän ei vain ole jotakin (perimänsä, luonteensa ja kokemansa muokkaama), vaan hän on matkalla omaksi itsekseen. Ihmisellä on fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus, mutta hän on henkinen persoona, jossa juuri tuo henkinen ulottuvuus ratkaisee, mitä hän itsestään on muovaamassa. Hänen valintansa muokkaavat häntä itseään ja näin ollen hän on aina tulevaisesti. Ihminen ei oi valita saamaansa perimää, ei myöskään tähän asti kokemaansa, mutta hän voi ainakin valita, mitä hän niillä eväillä, niistä huolimatta, niiden kanssa itsestään rakentaa. Ikävimmistäkin asioista voi ainakin ottaa opiksi, ellei niitä voi poistaa. Vanha esimerkki tielle osuvista kivistä kuvaa tätä hyvin: sama kivi voi toimia kompastuskivenä tai askelmana eteenpäin. Näin ollen Beckin kuvaama oman identiteettinsä muokkaamisen tarve sisältyy luonnollisena osana logoterapian ihmiskäsitykseen. Kysymys kuuluukin, miltä pohjalta tämä identiteetin rakentaminen tapahtuu.
Elämänymmärrykseenkin voi löytää uusia näkökulmia. Elämä ei ole meille mitään luvannut, ei mitään velkaa eikä siltä voi mitään vaatia. Elämä on lahjaa ja lainaa, kuten kaikki tiellemme osuvat tapahtumat ja kanssaihmisetkin. Siitäkin on joskus luovuttava, omasta elämästäkin kuollessa. Sitä ennen elämän lahja on annettu elettäväksi, koettavaksi ja vastaanotettavaksi ilman ennakkoehtoja. Elämällä on myös tehtäväluonne. Lukas toteaa, että jokainen ihminen syntyy tehtävä mukanaan. Ei ole ihmisen asia kysyä, elämä, mitä sinä minulle annat, jotta saan minulle kuuluvan osuuteni. Elämä on se, joka kysyy, otatko kulloisenkin tehtävän, tarkoituksen vastaan. Jos etsimme elämämme tarkoitusta ajan yleisten ideaalien ja mallien mukaisesti, saatamme joutua ojasta allikkoon. Elämme elämää, joka ei ole omaamme, vaan ulkoapäin viitoitettua ja normitettua.
Elämäntarkoitus kuulostaa monesta suurelta käsitteeltä ja johtaa ajattelemaan maailmanlaajuisia tehtäviä. Se on logoterapian mukaan kuitenkin aina henkilökohtaista, mahdollista ja konkreettista. Jos koemme elämämme tarkoituksettomaksi, emme ehkä osaa katsoa riittävän lähelle ja nähdä, mikä todella juuri minua kutsuu, tarvitsee tässä ja nyt. Frankl kuvaa tätä toteamalla, että elämä on elämänmittainen kyselytunti. Kopernikaaninen kysymys tarkoituksen etsimisessä onkin, mitä elämä minulta tässä ja nyt kysyy. Vastaanko kysymykseen ”kyllä”.
Frankl sanoo, että asia (tai ihminen), jonka otan omakseni, muovaa juuri minua itseäni ihmisenä. Elämä sisältää moninaisia vaiheita: onnistumisia, epäonnistumisia, onnen ja epäonnen vaiheita, lahjojen saamista ja menettämistä, elämänkulkuun ja olosuhteisiin liittyviä muutoksia sekä odottamattomia tilanteita, milloin hyvään, milloin ei toivottuun suuntaan. Elämä ei ole vain nousukiitoa, vaan vaihtuvia vaiheita, tunteita ja tehtäviä. Opetammeko me tätä nuorillemme ns. normaalin elämän kulusta? He tarvitsevat vahvistusta sille, että elämä sellaisenaan on elämisen arvoista ja että normaaliin elämään kuuluvat vaihtuvat vaiheet ja niiden herättämät tunteet: milloin epävarmuutta, alakuloa ja pettymystä, ahdistustakin, milloin suurta iloa ja onnistumista. Monet tarkoitukset täyttyvät ja tulevat valmiiksi, mutta siitä voi olla varma, että uudet tarkoitukset kutsuvat. Franklin sanoin: kaikesta muusta elämässä voi tulla pulaa, mutta elämäntarkoituksesta ei milloinkaan. Tämä jos mikä luo toivoa ja rohkeutta, uteliaisuuttakin elämää ja tulevaisuutta kohtaan.
Ylisukupolvinen psyykkinen taakka ja sen siirtyminen on hyvin tiedossa. Olisiko aika nostaa sen rinnalle myös ylisukupolvinen taito vaikeuksien keskellä elämiseen, taito tunnistaa, mikä on ollut ja on edelleen kestävää? Arvot ja niiden mukainen elämä. Ihmisen kokoisen paikkansa hyväksyminen ja eläminen kulloistenkin resurssien mukaisesti. Tulevaisuuteen suuntautuminen, toivo, rohkeus ja luottamus. Ne eväät ja esimerkki, joilla aiemmat sukupolvet ovat seuraavia matkaan lähettäneet. Lukasin tavoin: ”Aina kannattaa ottaa sekin riski, että kaikki kääntyy hyväksi, parhain päin”.
Mieltämme sekoittavat myös käsitteet mielekkyys ja tarkoituksellisuus. Mielekkyys liittyy psyykkiseen, tunneperäiseen kokemukseen, onko jokin asia minulle mielekäs, koenko sen itselleni mielekkääksi. Suunta on minuun itseeni ja siihen, mitä minä siitä saan. Ollaan lähellä nykyistä onnen käsitettä; onni ymmärretään subjektiiviseksi tunnetason kokemukseksi, johon jokaisen tulisi pyrkiä lähes kaiken aikaa. Ellet ole onnellinen, olet tehnyt jotakin väärin.
Tarkoitus ei ole mielekkään synonyymi, vaikka ne usein keskenään sekoitetaankin. Logoterapian käsite tarkoitus liittyy siihen, että se ei ole aina omalle itselle edes mieluinen, minua palveleva, vaan jotakin, mitä joku tai jokin itseni ulkopuolella todella tarvitsee. Kyse ei ole myöskään ulkopuolisten odotuksista, vaan todella tarpeesta. Tarkoitus on objektiivisesti tarkasteltuna olemassa ja se odottaa siihen tarttujaa. Tarkoitus on mahdollisuus toimia eettisesti, lisätä hyvää maailmassa. Suunta on siis itsestä ulos, johonkin arvokkaaseen, johon minua tarvitaan. Logoterapian ihmiskäsityksen mukaan ihminen on intentionaalinen, johonkin suuntautuva. Sen lisäksi ihmisellä on yhtenä primaareista tarpeista tahto tarkoitukseen. Olla ihminen = olla joku jollekin. Oma kulloinenkin elämäntarkoitus on henkilökohtainen, konkreettinen ja mahdollinen.
Franklin mukaan onni on paljon muuta kuin psyykkinen tunne. Onni tarvitsee perusteen, syyn, jolle se pohjautuu. Tuo syy liittyy kokemukseen, että olen valinnut objektiivisten arvojen pohjalta tarttua sellaiseen asiaan, joka lisää hyvää maailmassa, joka on eettisesti oikea valinta. Näin siitäkin huolimatta, että se ei aina ole helppoa tai mukavaa. Kuitenkin onni tulee sivutuotteena siitä, että tietää täyttäneensä paikkansa, tehtävänsä, tarkoituksen, läsnäolonsa olemassa olevien voimiensa ja ymmärryksensä mukaan mahdollisimman hyvin. Näin onnella on peruste eikä se ole vain koettu tunne. Frankl muistuttaa myös siitä, että onnea on joskus sekin, mitä ei (onneksi) tapahtunut ja siitäkin on syytä osata kiittää.
Mielenterveyttä suojaavat tekijät
Kun alussa kuvasin omaa aikaamme ja sen tuomia ajatusvääristymiä, jotka ovat johtamassa pahoinvoinnin lisääntymiseen ja ihmiskäsityksessä minuuden pienentymiseen/pienentämiseen, logoterapian eväin on mahdollista edetä toiseen suuntaan. Psykiatrina Frankl tunsi kyllä erilaiset mielenterveyttä uhkaavat riskitekijät, kuten mekin omassa ajassamme. Niitä on tutkittu ja syy-seuraussuhteita löydetty.
Frankl kiinnostui tutkimaan erityisesti terveitä, joilla oli ollut samoja riskitekijöitä, mutta jotka olivat säilyttäneet mielenterveytensä ja toimintakykynsä. Mikä pitää toisia ihmisiä ehjinä ja toimintakykyisinä riskitekijöistä ja elämän vaikeuksista huolimatta, vaikka kaikilla on monenlaisia riskitekijöitä mielenterveyden järkkymiseksi. Lukas sanoi luennoillaan monesti, miten hän logoterapeuttina saa usein hämmästellä, millaisiin hengen korkeuksiin ihmiset vaikeissakin olosuhteissa kykenevät. Moni sortuu mielen syviin vesiin, mutta voi vain ihastella, miten monet sen sijaan kasvavat omina itsenään huimiin korkeuksiin. Vaikeudet ja riskitekijät eivät automaattisesti johda terapiantarpeeseen ja trauma-ajatteluun. Lukas puhuukin riskitekijöiden rinnalla mielenterveyttä suojaavista tekijöistä.
Logoterapian anti mielenterveyttä suojaavien tekijöiden tunnetuksi tekemisessä, elämäntaidollisessa valmennuksessa toimii vastakkaiseen suuntaan kuin minuuden pienentäminen. Logoterapeutti näkee toki sen, mikä on vaurioitunutta, sairasta tai häiriintynyttä. Aina sitä ei voi parantaa, poistaa tai korjata, jolloin sen kanssa on opittava elämään. Toivo sisältyykin siihen ajatukseen, että logoterapian eväillä voidaan kiinnittää huomiota terveeseen ja toimivaan osaan, vahvistaa ja laajentaa sitä ja täten vaikuttaa osien keskinäiseen suhteeseen ja vaikutukseen kokonaisuudessa. Ihmisen toimintakyky paranee, hän voi muovata omaa käsitystään itsestään, pystyvyydestään, identiteetistään eikä olla ulkoa tulevan määrittelyn varassa. Hänestä tulee traumaattisen, terapian tarpeessa olevan lisäksi tai sijasta oman elämänsä toimija ja valitsija, subjekti. Toivo ja luottamus kantavat.
Logoterapia auttaa minuuden pienentämisen sijasta minuuden vahvistamiseen, laajentamiseen, ihmisen arvon ja elämän lahja- ja tehtäväluonteen todesta ottamiseen. Näin logoterapeuttinen ajattelu ja sen levittäminen voivat olla vahvaa vastalääkettä aikamme yksipuoliselle terapia- ja traumayhteiskunnan ajattelulle ja ihmiskäsityksen avartamiselle ja inhimillistämiselle.
Pirjo Möller
Kirjoituksen pohjana
Franklin kirjallisuus
Lukasin kirjallisuus ja luennot Suomessa 1989-1999
Ulrich Beck: Die Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Moderne. 1986
Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo (toim): Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Vastapaino. 2021.
Frank Furedi: Therapy Culture: Cultivating Vulnerability in an unscertain age. Lontoo 2004.