Logoterapiainstituutin ”Mistä elämässä onkaan kysymys?” -seminaari järjestettiin Turussa 22.–23.3.2025. Monikymmenpäinen osallistujajoukko sai ajantasaisen katsauksen siihen, miten monialaisesti logoterapiaa sovelletaan. Saldona voi sanoa, että logoterapia taipuu kaikkeen, missä on kyse ihmisten kohtaamisesta ja ihmisenä kasvusta. Seminaarin ensimmäinen päivä nosti esiin nykyajan uhkakuvia, toinen päivä korosti voimavaroja ja herätti halun viedä logoterapian viestiä eteenpäin.

Aikamme uhkakuvia: sote ja koulu

Lauantain iloinen alkutunnelma vakavoitui hetkeksi, kun kuultiin terveydenhoito- ja sosiaalialan terveiset kentältä. Mikko Rautalahti palautti mieleen ajat, jolloin työterveyden ensisijaisena huolena oli työturvallisuus. Painopiste ei ole enää vuosiin ollut työoloissa vaan työkyvyssä. Tilastot pysäyttävät: Viidessä vuodessa 2018–2023 alle 35-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeet kasvoivat 41 % ja näistä yli 60 % johtui mielenterveyssyistä. Mielenterveyshäiriöt ovat syynä lähes 40 %:iin kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä ja ovat ajaneet yli 100 000 suomalaista pitkälle sairauslomalle.

Onko työ todella niin sairastuttavaa vai onko syy sittenkin jossain muualla – kuten tarkoituksettomuudessa? Logoterapiayhdistyksen tuore pj Esko Salmi kiinnitti omassa puheenvuorossaan huomiota samaan ilmiöön ja lohkaisi: Kun kyvytön pyytää halutonta tekemään tarpeetonta, riittää työterveyslääkärillä kyllä töitä! Salmen mukaan ajallemme on keskeistä, että ongelmat, jotka aiemmin olivat filosofien tai teologien tonttia, ovat siirtyneet lääkärien ratkaistavaksi.

Tatu Lehtisen viesti sosiaalipäivystyksen arjesta oli karua kuultavaa. Avun pikaisessa perille saamisessa painitaan resurssipulan ja Suomen maantieteestä johtuen pitkien etäisyyksien kanssa. Lehtisen mukaan lainvastaisuus on lähellä koko ajan. Työn vaikuttavuutta mitataan määrällisin kriteerein, mutta ihmisen kokemusta avun saannista ei voi mitata niin. Lehtinen sanoikin, ettei voisi jatkaa työtään ilman logoterapeuttista ihmiskäsitystä, jossa ihmisen arvoa ei voi eikä pidä mitata, sillä se on kiistaton. Hän näkee toivoa teknologian tuomissa apukeinoissa ja ennen kaikkea ihmisten välisessä dialogissa. Vaikkei aina ole antaa asiakkaalle vastauksia, on tahto auttaa – ja tämän viestin haluaa myös välittyvän asiakkaalle.

Myös koulumaailman kuulumiset olivat huolen painamia ja viestivät lyhytjänteisyydestä. Luokanopettaja Maarit Huhti moitti nykyistä opetussuunnitelmaa ja sanoi, ettei lapsilla aivojen kehityksestä johtuen voi mitenkään olla sellaista itseohjautuvuutta, jota nyt edellytetään. Lisäksi opetussuunnitelmasta puuttuvat selkeät oppilaan tavoitteet – sen sijaan luetellaan kyllä liuta opettajan tavoitteita.

Oppimistavoitteet ovatkin laskeneet silmin nähden. Huhti nosti esimerkiksi käsityöt, jossa vohvelikirjonnan koukerot ovat taantuneet suoraksi viivaksi.  Siihen on moni oppilas nykyisin täysin tyytyväinen. Väkisinkin tulee mieleen elintoimintoja näyttävä monitori – kun se näyttää suoraa viivaa, tiedetään että on iso hätä. Entä sitten ne kuuluisat pisa-tulokset? Jos tavoitteet ovat matalat, toki tuloksetkin ovat.

Oppilaiden ihmiskäsitys myös huolestutti. Sattumanusko on voimistunut. Mistä tulee tällainen vahingollinen fatalistinen elämänasenne? Jos se tulee kotoa, pystyykö koulu sitä korjaamaan?

Kouluissa on yllin kyllin välineitä, rekvisiittaa, oheismateriaalia ja ohjeita, mutta sieltä puuttuu pitkän linjan, johdonmukainen näkemys esimerkiksi mielenterveyttä tukevista perusasioista. Kännyköiden ja muiden digilaitteiden käyttö on iso ongelma. Huhti muistuttikin paitsi Elisabeth Lukasin elämänmyönteisistä rytmeistä, myös Martin Heideggerista, joka jo 1950-luvulla (siis putkiradion aikaan) totesi tutun viisauden: teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Sanna Niemi

Logoterapian perusopintojen opiskelija